Valitan, ei ole kauheasti positiivista sanottavaa. Mietin jo, julkaisenko tätä lainkaan, on nimittäin sen verran huono päivä.
Vuosi 2013 oli mun elämässäni paskin. Vuosi 2014 hyvänä kakkosena, syystä että raskausrintamalla ei ollut edes pienintäkään yritystä! Vuonna 2013 sentään kaksi kertaa, tänä vuonna ei yhtään. En tiedä, kumpi on pahempi, se ettei mitään raskautumisyritystä ole, vai se, että on ja kaikki menee kesken.
Mä en jaksa enää edes yrittää iloita muiden puolesta, jotka raskautuvat samantien, heidän onnensa ei edelleenkään ole minulta pois, mutta vitutus kasvaa jokaisen tuollaisen tapauksen myötä.
Olen katkeroitunut, enkä näe asioissa enää pienintäkään positiivisuuden hiventä.
Olen eräässä keskustelupalstassa hengannut vuosia ja siellä tapahtuu niitä nopeita raskautumisia naps vaan. En jaksa onnitella, en halua onnitella.
Kun vuosi toisensa jälkeen pettyy, ei enää kiinnosta.
Tänään olen itkenyt, todella paljon. Laitoin ruokaa ja kyyneleet vaan valuivat, en nähnyt, mitä tein, kun silmät olivat niin täynnä kyyneleitä.
On kamalaa, että tämäKÄÄN vuosi ei tuonut meille mitään uutta.
Vuosi 2015 alkaa rytinällä, lapsettomuushoitojen rintamalla. Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että jos nämä hoidot eivät tuota tulosta, luovun lopustakin toivosta. Tämä ihmisraunio tarvitsee lepoa, pois ikuisen pettymisen kierteestä, pois siitä itseinhosta, joka nousee joka kerta kun menkat alkavat.
Olen menettänyt taatusti arvokkaita hetkiä lapseni kanssa, sillä olen ollut niin poissaoleva ja surullinen.
Jos tätä sekundalapsettomuusasiaa ei olisi taakkana, elämäni olisi paljon parempaa. Kunpa olisimme tajunneet tyytyä yhteen, elämänlaatu olisi paljon parempaa. Mutta- ken leikkiin ryhtyy ja blablabla.
Mennään nyt vielä 365 vrk vaikka sitten perse edellä sinne puuhun, mutta yritetään nyt kun on yrittämään aloitettu. Jos päivälleen vuoden päästä mitään ei ole tapahtunut, saa olla mun puolesta. Sitten pistän viimeisen naulan arkkuun ja rykäisen kaikki pieneksi jääneet lastenvaatteet ja -tarvikkeet myyntiin.
Jokaisena vuodenvaihteena olen toivonut (sitten vuoden 2011) että seuraava vuosi toisi meille toisen lapsen. Enää en toivo, se toivo on tapettu jo ajat sitten. Kyynisyys ja pettymys, vittuuntuminen ja epätoivo on tullut tilalle.
Ja ei, en edelleenkään ole tavannut ystäviäni, jotka ovat saaneet toisen lapsensa alkuvuodesta, enkä aio tavatakaan. Oma hyvinvointini on asetettava sen edelle, että menisin väkisin katsomaan jotain lasta, joka tekisi oman oloni vielä paskemmaksi. Valitan, näin se vain on.
En aio toivottaa mitään kliseisiä hyviä uusia vuosia enkä edes parempia uusia vuosia, sanonpa vaan, että kiitos jos tätä sontaa joku joskus jaksaa lukea ja että todennäköistä sama tahti jatkuu ensi vuonnakin.
Siihen asti, morjens!
