maanantai 30. syyskuuta 2013

kuudes päivä.

Kuusi päivää on kulunut siitä, kun kuulimme pienokaisemme kuolleen.
Päivä, jolloin elämämme muuttui. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella, miten kova paikka keskenmeno on. Olihan meillä huhtikuussa tänä vuonna lyhytaikainen ilo, kun plussasin ja saman päivän iltana alkasi vuoto rajumpana kuin normaalisti. Itkimme silloinkin.
Mutta nyt, kun raskaus oli kuitenkin ehtinyt jo viikolle 9, tuska on moninkertainen. Tieto siitä, että pieni ei koskaan tule kotiin, on sydäntä raastavaa.
Miten ihana oli katsella ultrassa reipasta sydäntä ja kuulla lääkärin sanat, että oikein on reipas syke.
En olisi ikinä voinut uskoa, että tilanne kääntyy surulliseksi niin pian.

Vaikka kuinka yritän tsempata itseäni, mieheni ja muiden läheisteni lisäksi, en vain kykene tätä tilannetta oikein käsittelemään. Eilen illalla, ollessamme koko perhe iltakävelyllä, yhtäkkiä kotia lähestyessämme alkoi kurkkua kuristamaan ja paine rinnassa kasvamaan. Mies meni lapsen kanssa kotiin ja minä jatkoin yksikseni vielä pienen lenkin. Oli pakko itkeä itku pois. Siihen en osaa sanoa, auttoiko se oloa, mutta oli tarve saada itkeä hetki ihan yksin.
Lapsen ollessa hereillä jaksan tsempata, vaikka tänään on ollut tosi raskasta. Sain polilta nukahtamislääkettä mukaani, Stilnoctia ja se ei sovi minulle lainkaan. Olen edellisyönä valvonut 3 h lääkkeen ottamisen jälkeen ja unenlaatu oli muutenkin surkeaa. Aamulla olen kyllä väsynyt ja olo on niin raskaan tuntuinen, etten jaksa kättä nostaa.

Aikaisemmin polilta saamani Zopinox oli minulle paremmin sopivaa joten soitin polille tänään ja pyysin sitä lisää. en ole aikaisemmin joutunut turvautumaan nukahtamislääkkeisiin, mutta nyt, tämä tilanne on muutenkin niin raskas minulle henkisesti ja jos vielä joudun yöt valvomaan, en selviäisi arjesta pienen lapseni kanssa, kun mies on töissä.

Aloitin Metforminit uudelleen heti tyhjennyksen jälkeen, ne tasapainottavat minulle sopivalla tavalla munasarjojen toimintaa ja sopivat muutenkin minulle. Jospa edes kroppa toipuisi tästä koettelemuksesta nopeasti.
Vuoto on ollut aika kesyä ja kipulääkkeiden suhteen olen pärjännyt yhdellä Ketorinilla päivässä.

Koettelemus on sellainen, että en toivo pahimmalle vihamiehellenikään, vaikka onneksi minulla ei sellaisia edes ole.

Hiljaisena toiveenamme on, että meitä kohtaisi uusi onni mahdollisimman pian. Se olisi parasta terapiaa.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Keskenmeno

Sananakin keskenmeno on jotain aivan hirveää. Saati, että sen joutuu itse kokemaan.
Olin raskausviikolla 10+5 (ti 24.9) kun olin kuntosalilla treenaamassa. En treenannut mitenkään kauhean rajusti, ei kyykkyjä, punnerruksia tms vaan ehkä hieman reippaampi aerobinen treeni.
Treenin lopussa tunsin tarvetta käydä vessassa ja pyyhkäistessäni huomasin paperissa pienen vaaleanpunaisen valkovuotopalleron. Ajattelin, että kyse olisi jostain harmittomasta, olinhan juuri fyysisesti ponnistellut. Illalla kotona valkovuotoa tuli hieman reippaammin ja olin ihan paniikissa. Mies yritti rauhoitella ja pyysi ottamaan rauhallisesti. Tein työtä käskettyä ja kävin suihkussa jonka jälkeen tulin sohvalle makoilemaan takkatulen ääreen. Itketti silti koko ajan.
Yö meni valvoessa, mietin ja surin asiaa, vaikka samalla yritin jankata itselleni, että kyse on varmaan jostain tavallisesta. Siltikin ääni takaraivossani sanoi, ettei tämä ole normaalia.
Aamulla, erittäin huonosti torkutun yön jälkeen paperiin ei ollut tullut mitään, niinkuin ei yölläkään. Housuun ei tullut missään vaiheessa mitään. Olin jo hieman rauhallisemmalla mielellä, joskin ravasin vessassa koko ajan pyyhkimässä.
Iltapäivällä, keskiviikkona, paperiin tuli enemmän limaa, ei enää valkovuotoa vaan rusehtavaa limaa.
Mies tuli juuri kotiin töistä ja menin ihan shokkiin. Alaselkää ja vatsaa alkoi jomottaa ihan kuin ennen kuukautisia.
Itkin ja tärisin ja olin aivan sekaisin. Mies käski soittamaan terveydenhuollon päivystysnumeroon ja tein jälleen työtä käskettyä. Kerroin tarinani ja sain kuulla, että pitäisi mennä käymään terveyskeskuslääkärillä, että mikäli hän on sitä mieltä, että keskenmeno saattaisi uhata, hän kirjoittaa lähetteen ultraan.
Jonotin tuskissani terveyskeskuksessa 1,5h ja kävin vessassa, ei verta, ei mitään värillistä paperissa. hyvä.

Vihdoin pääsin sisään ja nuori lääketieteen kandidaattimies sanoi että kyseessä on varmasti täysin normaali asia, on hyvin yleistä että vuotelee hieman, varsinkin fyysisen ponnistelun jälkeen. Vaadin pääsyä ultraan, sanoin, etten enää toista yötä valvo.
Sain lähetteen keskussairaalaan gynen polille ja suuntasimme koko kolmihenkinen perheemme (lapsi oli tosiaan mukana, kun emme saaneet hänelle hoitajaa...) kohti keskussairaalaa, kellon ollessa n.21.30.

Onnekseni päivystysvuorossa oli minua yksityiselläkin hoitanut lääkäri, jolle olimme hoitojonossakin (julkiselle) ennenkuin tämä raskaus sai alkunsa. Hän teki sisätutkimuksen ja sanoi, että pelokkaat odottajat, joilla on hieman vuotoa, ovat yksi suurimmista päivystykseen tulevista ryhmistä, teitä on paljon.
No, sisätutkimus tehtiin ja hän totesi, että verestävää limaa tulee ja kun hän otti kätensä pois sisältäni, sitä oli aika reippaasti hänen kädessään.
Sitten käynnistettiin ultralaite ja näyttö oli asetettu sillätavalla, että näin juuri makoillessani, mitä näytöllä tapahtuu.
Hän oli aivan hiljaa, zoomasi, katsoi, loitonsi, katsoi, hänen ilmeensä vakavoitui ja kysyin häneltä, näkyykö syke. Ei vastausta. NÄKYYKÖ SYKE?!?!?! kysyin uudelleen ja hän pyöritti päätään hammastaan purren. "olen pahoillani, ei näy".  Tiesin sen jo ennenkuin hän sanoi sen, sillä näin näytöllä liikkumattoman, rauhallisesti paikallaan kelluvan pienen alkion. Pienessä alkiossa sydän on niin iso osa, että olisin sen itsekin heti nähnyt.
 Lääkäri pyysi istumaan ja halasi. Itkin ja tärisin ja taisin syyttää Jumalaakin siitä, miten hän voi sallia tällaista tapahtuvan. Lääkäri kysyi, haluaisinko rauhoittavia ja kieltäydyin.
Hän kysyi, kerronko aulassa odottavalle miehelleni, vai kertooko hän. Tunsin, etten voi saada sanotuksi mitään järkevää joten pyysin häntä kertomaan.
Mies oli nähnyt heti lääkärin ilmeestä, mitä on tapahtunut. Itkimme yhdessä ja pieni iloinen lapsemme leikki ja väritti värityskirjaansa siinä samalla, toki huomaten, että äidillä ja isillä oli paha mieli.
Pieni masuvauvamme oli menehtynyt rv 8+3 ja oli n.19mm mittainen, kun koon olisi pitänyt vastata rv 10+5. Hän oli kuollut kutakuinkin niihin aikoihin, kun kerroimme iloisina raskaudestamme läheisillemme. Masuvauvamme eli siis vain noin viisi päivää sen Mehiläisellä tehdyn ultran jälkeen, missä miehenikin oli mukana ja missä samainen lääkäri totesi, että kaikki on oikein hyvin ja että koko vastaa viikkoja ja sydämen syke on oikein reipas. Että huoli pois. Niinpä niin.



Keskustelimme jatkosta, mitä tulisi tapahtumaan vielä sinä iltana ja seuraavana päivänä.
Kello oli noin. 22.30 kun sain lääkkeen, joka vaikuttaa HCG:n tuotantoon lopettavasti. Siitä lääkkeestä en saanut mitään oireita eikä mitään kipua.
Seuraavaksi aamuksi sovimme menevämme osastolle klo 8.00. Alkoi armoton järjesteleminen, miten saadaan esikoisen hoito järjestymään! kello oli 23.30 illalla ja piti alkaa soittelemaan hoitajia lähipiiristä + tietenkin kertomaan, mitä on tapahtunut. Voi tuskan parahdus mitä hommaa!!

Saimme hoitoasiat järjestettyä kolmen eri ihmisen voimin ja aamulla suuntasimme polille.
Jouduin käytäväpaikalle, sillä osastolla oli ollut paljon leikkauksessa olleita ihmisiä jotka olivat huoneissa, ja lisää oli tulossa kuulemma päivällä.
Käytävällä oli ihan ok olla, mutta kun hoitaja tuli ensimmäisten lääkkeiden kanssa, repesin ihan totaaliseen itkuun ja tärinään.
En halunnut ottaa lääkettä, enkä halunnut, että hän laittaa lääkettä sisälleni. Kävimme hieman keskustelua ja hän kysyi, tunnenko tarvetta puhua asiasta jollekin ammattilaiselle, ettei käy liian raskaaksi taakka kantaa. Sanoin, etten usko asiasta haittaakaan olevan. Hän lupasi järjestää minulle keskusteluapua.
Sain alapään kautta 2 kpl Cytoteciä ja 2kpl suun kautta. Alapään kautta laitettavat saavat verenvuodon alkuun joten kun vuoto alkasi heti ensimmäisen kahden tabletin jälkeen, sain seuraavat lääkkeet (aina 3h välein) vain suun kautta. Ekat siis n.8.30, seuraavat 11.30 ja sitten viimeiset 14.30.
Sain samalla myös kipulääkettä. Ensimmäiset lääkkeet eivät aiheuttaneet kuin hieman verenvuotoa ja sanoin, että haluaisin nähdä alkion kun se tulee ja sain sellaisen oman pöntön mihin päästin asiani. Aina vessassa käytyäni hoitaja kävi kurkkaamassa tuotokseni ja analysoi, mitä oli tullut ulos.
Minulle kerrottiin, että koska olen synnyttänyt jo kerran alakautta, lääkkeiden pitäisi olla tehokkaampia ja raskausmateriaalin pitäisi poistua tehokkaammin.
N.klo 11 pääsin huoneeseen ja kävin samalla vessassa. Soitin hoitajan katsomaan, sillä mielestäni pönttöön oli tipahtanut alkion näköinen verinen klöntti. Hän nappasi sen käteensä ja tutkaili sitä ja sanoi laittavansa sen paperin päälle tutkiakseen sitä tarkemmin.
Hän tuli huoneeseen näyttämään sitä ja sanoi, ettei se hänen mielesään kyllä alkio ole, vaikka se vähän siltä muodollisesti näyttikin. Hänen mukaansa sen olisi pitänyt olla kova ja tuo ei ollut.

Seuraavat lääkkeet tulivat n,11.30 ja sain samalla särkylääketabletin. Noista lääkkeistä alkasivat järjettömät kivut. Ihan kuin synnytyksen avautumisvaiheessa. Selkää jomotti, mahaa särki ja se särkylääke, jonka sain oli kuin tuuleen olisi kussut, ei mitään hyötyä.
Soitin hoitajan paikalle ja pyysin kipupiikkiä.
Kipupiikki rentoutti sen verran (ja vei kivut pois) että pyysin pääsyä pytylle. Hoitaja sanoi, etten missään nimessä saa nousta siihen yksin (vaikka pytty olikin tuotu viereeni, sillä olin yksin huoneessa) ja hoitaja tuli apuun. Pyttyyn holahti toooodella paljon jotakin ja kivut helpottivat kovasti.
En katsellut tuolla kertaa pyttyyn sillä verta tuli niin paljon, että keskityin pyyhkimään sitä alapäästäni, samalla kun mies tuki minua ja hoitaja vaihtoi vaatteitani.
Tuolla kerralla poistui taatusti suurin osa raskausmateriaalista, sillä tunsin sen oikein holahtavan sisuksistani.
Hoitaja tuli myöhemmin kertomaan, että istukka on poistunut ja jotain kalvoja siinä samalla.

Psykiatrinen sairaanhoitaja tuli tapaamaan minua klo 12.30, juuri pahimman lääkepöllyn aikaan. Olin väsynyt (2vrk valvoneena), lievästi psykoottinen (?!) ja erittäin pettynyt ja masentunut. Asia puitiin läpi ja mieleni keveni huomattavasti. Sovimme uuden ajan ensi perjantaille, menen tuolloin käymään samaisella hoitajalla juttelemassa sen hetkisistä tuntemuksista.

Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa jutellessa tunsin, kun vuoteeni kastui. En tiennyt mitä sieltä tuli, enkä alkanut siinä analysoimaan.
Hänen lähdettyään soitin hoitajan paikalle ja lapsiveteni oli tullut ulos. Sitä oli muuten aika paljon, ottaen huomioon, että olin viikolla9 (11).

Vaihdettiin lakanat ja koko vaatekerrasto jälleen kerran ja pian sain kolmannen lääkeannoksen.
Siitä ei enää tullut kipuja enkä vaatinut särkylääkettä.

Pian hoitaja tulikin sanomaan, että saisin mennä ultraan, katsotaan onko kohtu tyhjentynyt.
Lääkäri tutki ja sanoi, että hieman on limakalvopaksuuntumaa vielä ja "jotain kiinteähköä siellä näkyy" mutta että pitäisi illan aikana valua ulos.
Suttasin oikein kunnolla sen ultraushuoneen sillä vielä tuossa vaiheessa vuosin aika rajusti.

Puin päälleni ja sain kotiinlähtöluvan. Mies kehotti käymään suihkussa, sillä hän oli nähnyt että olin sutannut itseni puoleen selkään saakka. Kävin pesulla ja sitten puin, lähdin hakemaan kamppeita huoneesta ja kiitimme hoitajia ja lähdimme kotiin.

Fyysinen ikävä esikoista kohtaan oli järkyttävä ja vaadin ehdottomasti lapseni nopeaa noutoa hoitopaikasta kotiin, sillä halusin vain pitää häntä lähellä ja pussailla, nuuskutella.

Keskenmenosta kroppa palautuu nopeasti, ei ole kipuja, ei jomotuksia ja vatsakin on pienentynyt.
Vielä kun saisi pään mukaan parantumisprosessiin ja sydämen, sillä sydämessä on niin suuri musta möykky että sen sulamiseen menee aikaa. P.A.L.J.O.N.


Olemme erittäin suruissamme, pahoillamme, katkeroituneitakin, emmekä todellakaan usko, että tällaisella on mitään tarkoitusta. Emme halua kuulla, että "kun olette nyt raskautuneet, raskaudutte jatkossakin". Mikään ei tuo menehtynyttä vauvan alkuamme takaisin ja juuri häntä ikävöimme.
Eniten olen pahoillani siitä, ettei rakas esikoisemme saanut nytKÄÄN sisarusta.
Hän niin kovin tykkää pienemmistä lapsista ja on kova hoitamaan.
Tunnen epäonnistuneeni suuresti, kun en pystynyt lasta hengissä sisälläni pitämään. Vaikka kaikki sanovat, että minä en olisi mitään pystynyt tekemään toisin, minä en usko. Vielä. Ehkä sekin päivä tulee.

Nyt sattuu sydämeen niin paljon, että se itkee verta. Ellei esikoistamme olisi, olisin varmasti joutunut jatkohoitoon psykiatriselle. Se on totuus.

torstai 26. syyskuuta 2013

Maailmani romahti

Itkenyt olen niin,että silmäluomista on verisuonet katkenneet. Kipu on raastavaa,huutavaa tuskaa,mutta silti suurin kipu on sydämessä. näin pienen,liikkumattoman vauvan alun kelluvan lapsivedessä ultrauskoneen näytöllä, maailmani repesi. Hajosi pieniksi palasiksi. Ei sykettä enää. ei pienet raajat liikkuneet.Olin niin shokissa, etten pystynyt miehelleni kertomaan vaan pyysin gyneä kertomaan. Meillä oli naperokin sairaalassa mukana sillä emme saaneet hänelle hoitajaa. Sydämeni särkyi, kun ajattelin,ettei pieni palleromme saakaan sisarusta. Laskettu aika, 18.4.2014 tulee olemaan taatusti päivä,jolloin luhistun,varsinkin, ellen ole uudelleen raskaana.
Olen tänään kokenut lääkkeellisen tyhjennyksen ja olen enemmän kuin saatanallista vihaa täynnä. Olen pettynyt, pettynyt ja pettynyt. Yritän kaiken vihan keskellä miettiä, miksi näin kävi meille!? Lapsen saaminen aluilleen on työn ja tuskan ja ennenkaikkea piiiitkän ajan takana ja sitten käy näin.
Olen sekaisin,eikä kipupiikit, muut särkylääkkeet, kolmen vuorokauden valvominen ja loputon suru,ainakaan paranna tilannetta.
Sairaalapsykologi kävi kanssani juttelemassa ja sovimme tapaamisen myös ensiviikolle. Ihmiset,jotka minua sairaalassa hoitivat,olivat ihania,empaattisia ja sanoinko jo, aivan ihania. Eräskin työvuoroaan lopetteleva vanhempi hoitaja kyynelehti,kun kiitin häntä lämpimästä hoivasta.
Anteeksi sekava tekstini mutta tajunnanvirta on nyt mitä on, ymmärtänette. Ja miksi roikun netissä,kun olen niin sekaisin ja väsynyt,johtuu siitä, että yritän pysyä hereillä vielä tovin,kunnes natiainen menee nukkumaan.


Kirjoittanen lisää, kunhan saan itseäni koottua, nyt on takki niin tyhjä, etten voi kuin..en edes tiedä mitä. 

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Ensimmäinen neuvolakäynti

Eilen oli ensimmäinen neuvolakäyntini. Tai no, olenhan minä sillä neuvolalääkärillä jo käynyt aiemmin mutta ns.perus raskausajan neuvola oli eilen.
Pissa oli puhdas, Hb oli 144, verenpaineet olivat ihan ok, ja painoa oli tullut puolisen kiloa raskauden alusta.
En muistanutkaan miten paljon brosyyriä ja lippulappusta sitä ensimmäisellä käynnillä saakaan! Joitain lippusia jätin pois, sillä ne löytyvät jo ennestään.
Suosikkeihini kuuluu ehdottomasti se kirja, missä on toisessa päässä isälle ja toisessa päässä äidille tekstiä. Siitä me esikoisenkin raskauden aikana aina lauantaiaamuisin luettiin, mitä tällä raskausviikolla tapahtuu :) Nyt tässä raskaudessa viikot vaihtuvat perjantaisin.


Neuvolantäti on sama vanha tuttu kuin aiemminkin, halusin hänet ja soitin suoraan hänelle, enkä mihinkään vaihteeseen.
Hän on niin ihana, ei nipota ja napota asioista vaan puhuu järkevästi ja on kertakaikkisen ihana ihmisenä.

Sydänääniä hän ei olisi halunnut vielä kuunnella, sillä sanoi, että ne tuskin kuuluvat. Halusin kuitenkin kokeiltavan ja eihän ne kuuluneet. Ensi kerralla sitten, seuraava neuvola on n.5 viikon päästä.
Sain kilpirauhasarvonikin eilen, olin kontrollissa viime perjantaina. TSH oli 1,29 ja T4V 17 eli ihan hyvät ovat. Saan vielä maanantaina vahvistuksen neuvolalääkäriltä, jatkanko samanlaisella Tyroksin annostuksella jatkossakin (0,125mg/pvä).
ilmeisesti joka kolmanneksessa olisi hyvä käydä kontrollissa.

Uutena sitten vuoden 2010-2011 on tullut isäneuvola :D Isälle varataan yksi kerta, missä jutellaan asioista isän näkökulmasta ja tehdään mm. kehonkoostumusmittaus.
Aika hauska juttu, mielestäni ihan mukava uutuus.

Minulta kysyttiin eilen, haluaisinko käydä ravitsemusterapeutilla, kieltäydyin jyrkästi. En niin turhaa käyntiä ole elämässäni tehnyt, kuin viime raskaudessa käyntini ko.terapeutilla.
Sain kuulla syöväni ihan ok, rasvatonta maitoa voisin juoda lasin vähemmän (!?!?) ja oivariini kannattaisi vaihtaa johonkin keijuriiniin tms. Joo, en ole vaihtamassa. Enkä muuten ole tulossa enää toista kertaa samaiselle vastaanotolle. Ko. terapeutilla käynti on varmasti ihan ok esim totaalikasvissyöjille tms.

Tänään rv 9+5 <3

lauantai 14. syyskuuta 2013

Mietteitä iltahämärässä

Olen ollut kahdestaan lapsen kanssa kotona eilisestä iltapäivästä alkaen ja ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Eikä ainakaan vähintään siitä syystä, että meillä on ollut hoidossa myös koira, torstai-illasta alkaen. Tänäänkin, aamulla kahdeksalta alkoi kuulumaan uikutusta kodinhoitohuoneesta ja pikkukoira halusi ulos. AAAivan liian aikaisin minun makuuni, ottaen huomioon, että nukahdin yöllä varmasti vasta joskus kolmen aikaan.. pyörin ja hyörin ja mietin asioita, lähinnä kai sitä, että onko kaikki ovet lukossa :)
Päivällä syötiin ja laitoin naperon nukkumaan. Ajattelin, että menen itsekin pienille nokosille.
No, turha toivo. Talomme yllä, siis ihan oikeasti, meidän talomme yllä, lenteli joku perhanan harrastelijalentelijä ees taas ja se kone oli kyllä joku maailmansodan aikainen, ainakin metelistä päätellen! Lapsonenkaan ei nukkunut kuin 20min (yleensä 2h) kun se palliainen pöristeli koko ajan. Tekikö mieli ampua se alas, no teki! :D

Lapsonen on tietenkin tapansa mukaisesti kiukutellut solkenaan kun päiväunet jäivät väliin, mutta sehän oli odotettavissa.
Huomenna onneksi iskä tulee kotiin ja alkaa arki taas rullaamaan, vaikka mieheni tekeekin pitkää päivää, sekin helppaa kovasti jos hän tekee esim naperolle iltapesut. Mulla kun alkaa yleensä iltaisin mahakin painamaan jostain syystä, kai se jotain turvotusta on.

Hassua muuten miten en ole ollenkaan niin selvillä raskausviikoista, kuin esikoisen aikana! Nytkin pitää oikein miettiä, missä mennään ja mehän mennään rv 9+1 :)

Mukavaa viikonloppua!

Lasten oma kirjakerho ja Satukirjasto


Pääsin Buzzaamaan Lasten Oman Kirjakerhon Satukirjastoa. Kyseessä on siis http://satukirjasto.lastenomakirjakerho.fi/ ja olemme selailleet kirjaston antimia yhdessä kaksivuotiaani kanssa. 
Kirjastossa on valmiiksiluettuja satuja, joita lapsi voi itsenäisesti selata ja aina äänimerkin kuultuaan kääntää itse sivua. Äänimerkin lapsi oppi nopeasti ja totesi aina ääneen "nyt mä käännän sivua". 
Sivun kääntäminen ei aina kuitenkaan onnistunut ja lapsella paloi käämit kun sivu ei vaihtunut. Jos yritti vaihtaa sivua ja teki liikkeen jotenkin huolimattomasti, sivu jäi paikoilleen eikä sitä samaista sivua enää luettu uudelleen. Tässä kohtaa temperamenttinen lapseni suuttui ja lukeminen jäi sikseen. Kyseessä ei siis ole sivuston toimimattomuus, vaan pikemminkin lapsen vielä hieman puutteellinen taito käyttää Ipadiä.  

Oli kiva kokeilla tätä satukirjastoa, sillä huomasin, että lapsi tykkää enemmän liikkuvasta kuvasta, kuin paikallaan olevista kuvista, vaikka ihan perinteisen kirjan lukeminen on hänen mielestään ihan huippua.
Satukirjaston kirjoja olemme lukeneet yhdessä mutta innokkuus kirjojen lukemiseen Ipadillä ei ole yhtä suurta kuin perinteisten kirjojen lukemiseen. 

Satukirjaston tarjonta on monipuolista ja uskon sieltä löytyvän aineistoa niin pienille pojille kuin tytöillekin. 
Meidän tapauksessamme emme kuitenkaan tule ostamaan jatkoa tälle kokeilukuukaudelle vaan pitäydymme tulevaisuudessa (ainakin tällä erää) perinteisissä kirjoissa ja lasten elokuvissa. 

maanantai 9. syyskuuta 2013

rv 8+3

9.raskausviikko menossa ja vielä olen säästynyt oksentamiselta :)
Kuvotusta on ollut mutta oksentaa ei ole tarvinnut, aivan mahtavaa!

Käytiin miehen kanssa yksityisellä ultrassa ja juttelemassa mm.kilpirauhasasioista. Voi kun meidän pieni oli kasvanut kovasti! Neuvolalääkärillä ollessani alkion pituus oli 5,4mm ja nyt se oli 15mm!
Sydän jumpsutti reippaasti ja mieskin herkistyi katsoessaan pientä, mutta vahvaa sydämensykettä.

Väsymystä on ilmassa ja monena päivänä on tullut ns.totaali uupuminen, ei siis kertakaikkiaan jaksa yhtään mitään! Lopetin Lugesteronien käyttämisen 4 päivää sitten ja sen jälkeen rinnat ovat kipeytyneet sekä vatsaa juilii kovemmin kuin lääkityksen aikana.

Eilen kerroimme lähipiirille asiasta ja kaikki ottivat asian hyvin iloisesti vastaan :)