Mitä mulle kuuluu

Ihana Gretel jo kyselikin kuulumisia, tarkoituksenani olikin tulla kirjoittelemaan kun lapsonen on kerhossa. Muuten ajatus pätkii kovasti, kun pienellä on koko ajan jotain kerrottavaa.

Lauantainen tyhjennys meni helposti. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti paljon helpommin kuin viimeksi. Kun edellisessä postauksessani kirjoitin, että tyhjennys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskausmateriaalia poistui, sen jälkeen sitä ei enää näkynytkään. Se, mitä kohdusta tuolloin tuli, siinä oli kaikki. Pientä limakalvoroipetta on tullut enää sen jälkeen ja mietinkin, että varmasti joudun kaavintaan tai saan vielä neljännen satsin Cytotecia ja joudun tulla sunnuntaina osastolle uudelleen. En onneksi joutunut, sillä loppu-ultrassa näkyi kohdun tyhjentyneen kunnolla. Limakalvoa oli vielä jäljellä, mutta muuten kaikki poistunut.
En tarvinnut piikkiä lihakseen, toisin kuin viimeksi, vaan pärjäsin 2x Panacod ja 1xBurana 600mg satsilla. En pysty käsittämään, miksei mulla ollut viimeksi lämpötyynyjä apuna, sillä ne auttoivat oikeasti ihan hirmu paljon! Mulla oli niin ihana kätilö, joka väsymättä ravasi lämmittämässä niitä pusseja mulle. Mulla oli aluksi vain yksi lämpötyyny, mutta kun kivut yltyivät, pyysin toisenkin, yksi selkään ja yksi vatsaan.

Lauantai meni vähillä itkuilla, olen niin turtunut tähän paskaan, ettei oikein enää edes itketä.
Mies oli mun kanssa osastolla koko päivän, 12h hän istui erittäin epämukavalla tuolilla mun seurana, kävi välillä vain syömässä ja hakemassa mulle juotavaa. Mä sain osastolla kaksi ateriaa, jotka nyt ei olleet paskanhäävejä, mutta kyllä niillä hengissä pysyi. Nälkä oli tajuton koko päivän.

Sunnuntaina kävimme kolmestaan syömässä ravintolassa ja siellä iski totaalinen melankolia. Katselin iloista lastamme siinä piirtelemässä ja iski tajuntaan ajatus, että hän ihan oikeasti taitaa jäädä ainokaiseksemme. Tuli niin surullinen olo ja mietin niitä neljää pientä suojelusenkeliä, jotka hänellä nyt jo on, että toivottavasti varjelevat ainokaistamme hänen elämänsä poluilla mahdollisimman hyvin.

Autossa kotiinpäin matkatessamme radiosta tuli jokin ihme nyyhkybiisi (terkkuja vaan radio Aallolle!) ja hanat aukesivat ihan totaalisesti. Mä olin niin surullinen. Mä en vaan pysty käsittämään mitä ihmettä tää kaikki on, miksi elämä kohtelee meitä näin. Miksi? Multa loppuu sanat.

Se, mikä mua on auttanut jaksamaan tässä kaikessa paskassa, on ollut tieto tuulimunasta. Mulle kerrottiin perjantain ultrassa että kyseessä on tuulimuna. Mietin, että paska säkä, mutta joo, mullehan sattuu.
Lauantain ultrassa keskusteltuani toisen lääkärin kanssa, kävi ilmi, että alkio oli olemassa, sen koko vastasi perjantain (rv 7+4) ultrassa kahta viikkoa pienempää. Sykettä ei näkynyt ja hän katsoi vielä jotain virtauksiakin, niitä ei ollut. Alkion koko oli noin millin.
EIHÄN KYSEESSÄ SILLOIN OLE TUULIMUNA????????!!!!!

Mua alkas surettamaan ihan kympillä kun kuulin tuon tiedon. Miksi helvetissä mulle on syötetty pajunköyttä ja kerrottu raskauden olleen tuulimuna. Alkio oli ihan selvästi olemassa kun kokokin vastasi viikkoja 5+4? Lääkäri joka mut ultras perjantaina, on lapsettomuuslääkäri ja ollut alalla vuosikymmenet. Miksi hän sanoi näin?

Aion kysyä asiaa häneltä, kunhan saan voimia siihen. Mulla ei ole mitään asiaa polin suuntaan tässä vaiheessa, seuraava hcg-mittaus on vähän ennen joulua, toivottavasti on laskenut nollaan jo siinä vaiheessa.
Samalla, kun soitan ja kysyn niitä tuloksia, kysyn tästä tuulimunatuomiosta.

Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut sitä, etteikö alkio olisi ollut kuollut, näinhän sen itsekin. Ei sykettä, ei mitään eloa. Kuolleesta on mahdotonta saada elävää, vaikka kuinka odottelisi.

Onneksi lähdemme pian etelään. Olen niin irtioton tarpeessa. En jaksa olla täällä pimeässä, koleassa, masentavassa paikassa. Tarvin valoa ja iloja, lapsen naurua ja nautintoa kun saa läträtä vesipuistoissa. Haluan istua illalla rauhassa ja juoda Sangriaa ja katsella tähtitaivaalle, miettiä mikä tähti on mikäkin enkelimme.

Tammikuussa on edessä kromosomitutkimukset, kyseessä oli neljäs keskenmeno.
Voi kun meidän pieni pakkastyyppimme selviäisi sulatuksesta ja saisimme hänet kyytiin. Enää en toivo mitään. En yhtään mitään. Odotan vain.

kp 6

Menkkajuttuja, ällövaroitus.

Menkat alkavat olla ohitse. Oli oikeastaan aika huomaamattomat menkat tällä kertaa, kipuja toki oli, samoin kuin vuotoa, mutta jostain kumman syystä pystyin taas pitkästä aikaa käyttämään tamponia! Olin naperon kanssa uimassa vaikka oli menkat, en muista koska olisin viimeksi uinut menkkojen aikaan, olenkohan koskaan?!
Lisäksi Orudikset pitivät kivut poissa lähes kokonaan, vaikka otin jopa vähemmän kuin lääkäri määräsi.
Lentomatkakin meni hyvin menkkojen kanssa, Tukholmaan saavuttuamme kävin heivaamassa tamponin roskikseen ja vaihdoin siteeseen.
Hassua, miten tällä kertaa tamponi ei edes tuntunut, niinkuin aina ennemmin.
Yleensä istuessa tai istumaan mennessä/ylösnoustessa on tuntunut inhottavalta, mutta ei tällä kertaa.
Ajattelin, että ehkä voin taas alkaa käyttämään niitä, jolloin menkoista ei ole niin haittaa- paitsi tietenkin siinä mielessä, ettei edelleenkään ole raskautunut.

Huonekaverini, joka oli sairaalassa siis yhtä aikaa kuin minä keskenmenon aikana, on raskaana.
Hän raskautui toisesta kierrosta km:n jälkeen. Moni blogi, mitä luen, on muuttunut odotusblogiksi.
Mieli on aika harmaa, en näe oikeastaan mitään hyvää tällä hetkellä juuri missään.
En käsitä edelleenkään, mikä ihmeen epäonni meitä piti kohdata tuon edellisen raskauden kanssa. Miksi ihmeessä sen piti mennä kesken? Kaikki oli niin hyvin kuin olla voi ja sitten pieni sydän ei enää jaksanutkaan.
Itkettää.

En pysty iloitsemaan tällä hetkellä kenenkään raskaudesta, en edes huonetoverini. Tottakai häntä onnittelin ja muuta, mutta vilpittömästi en sitä tehnyt. En voi.

Ps. ikäseulapapan tulos normaali, se sentään on hyvin. 

kuudes päivä.

Kuusi päivää on kulunut siitä, kun kuulimme pienokaisemme kuolleen.
Päivä, jolloin elämämme muuttui. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella, miten kova paikka keskenmeno on. Olihan meillä huhtikuussa tänä vuonna lyhytaikainen ilo, kun plussasin ja saman päivän iltana alkasi vuoto rajumpana kuin normaalisti. Itkimme silloinkin.
Mutta nyt, kun raskaus oli kuitenkin ehtinyt jo viikolle 9, tuska on moninkertainen. Tieto siitä, että pieni ei koskaan tule kotiin, on sydäntä raastavaa.
Miten ihana oli katsella ultrassa reipasta sydäntä ja kuulla lääkärin sanat, että oikein on reipas syke.
En olisi ikinä voinut uskoa, että tilanne kääntyy surulliseksi niin pian.

Vaikka kuinka yritän tsempata itseäni, mieheni ja muiden läheisteni lisäksi, en vain kykene tätä tilannetta oikein käsittelemään. Eilen illalla, ollessamme koko perhe iltakävelyllä, yhtäkkiä kotia lähestyessämme alkoi kurkkua kuristamaan ja paine rinnassa kasvamaan. Mies meni lapsen kanssa kotiin ja minä jatkoin yksikseni vielä pienen lenkin. Oli pakko itkeä itku pois. Siihen en osaa sanoa, auttoiko se oloa, mutta oli tarve saada itkeä hetki ihan yksin.
Lapsen ollessa hereillä jaksan tsempata, vaikka tänään on ollut tosi raskasta. Sain polilta nukahtamislääkettä mukaani, Stilnoctia ja se ei sovi minulle lainkaan. Olen edellisyönä valvonut 3 h lääkkeen ottamisen jälkeen ja unenlaatu oli muutenkin surkeaa. Aamulla olen kyllä väsynyt ja olo on niin raskaan tuntuinen, etten jaksa kättä nostaa.

Aikaisemmin polilta saamani Zopinox oli minulle paremmin sopivaa joten soitin polille tänään ja pyysin sitä lisää. en ole aikaisemmin joutunut turvautumaan nukahtamislääkkeisiin, mutta nyt, tämä tilanne on muutenkin niin raskas minulle henkisesti ja jos vielä joudun yöt valvomaan, en selviäisi arjesta pienen lapseni kanssa, kun mies on töissä.

Aloitin Metforminit uudelleen heti tyhjennyksen jälkeen, ne tasapainottavat minulle sopivalla tavalla munasarjojen toimintaa ja sopivat muutenkin minulle. Jospa edes kroppa toipuisi tästä koettelemuksesta nopeasti.
Vuoto on ollut aika kesyä ja kipulääkkeiden suhteen olen pärjännyt yhdellä Ketorinilla päivässä.

Koettelemus on sellainen, että en toivo pahimmalle vihamiehellenikään, vaikka onneksi minulla ei sellaisia edes ole.

Hiljaisena toiveenamme on, että meitä kohtaisi uusi onni mahdollisimman pian. Se olisi parasta terapiaa.