Kuulumisia

Eipä ole ollut mitään kerrottavaa, niin kirjoittelu on jäänyt. Vaikka en mä tiedä, onko mulla yleensäkään mitään kerrottavaa.

Kävin pääsykokeissa, saa nähdä. Olo on fifty-sixty, yhtään en osaa sanoa tuleeko musta yliopisto-opiskelija vai ei.

Mitään vauvantekojuttuja en ole ajatellut, paitsi nyt kun avasin tämän blogin.
Olen kovasti seuraillut muiden blogeja ja muutama sellainen on, mihin ihan oikeasti, aidosti, täydestä sydämestäni toivoisin plussaa ja tervettä raskautta, toinen on Toiveena vauva- blogi ja toinen Pienelle paikka vapaana - blogi - näitä kahta blogia on tullut erityisen paljon seurattua ja oltua hengessä mukana. Vaikka hoitomuodot ovat kovin erilaiset kuin itsellä ja kummassakin toivotaan sitä ensimmäistä (ja ainoaa?) lasta, niin silti elän niin vahvasti hengessä mukana.

Omaa sekundäärilapsettomuutta en ole ajatellut tosiaan lainkaan, en ole tikutellut, en miettinyt asiaa, en kytännyt päiviä. Sen verran olen perillä päivistä, että nyt on jälleen kierto siinä vaiheessa, että pari Primolutia vielä ja sitten on tämä kierto lopussa. Vieläkään ei tunnu siltä, että haluaisin jatkaa hoitoja. Puistattaa koko ajatuskin! Kuinka ihanaa on nauttia kesästä ja lapseni ilosta kun on kaikkea mukavaa tekemistä. Lisäksi puutarhan hoitaminen on vienyt pääsykokeisiin lukemisen ohella niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt märehtimään .
Jos haluaisimme käyttää kolmannen inssin vielä ennen kesäsulkua, niin se olisi sitten aika pian- muutaman viikon sisällä. En jaksa, en halua!

Taidanpa oikaista hetkeksi sohvalle, ollaan oltu aamupäivä taas puutarhanhoidollisissa hommissa ja kovasti ramaisee!

Lukko

Olen ollut kauhuissani. Lääkäri ei maininnut käynnilläni mitään erikoista kystasta, muutakuin että siellä sellainen on. Ei maininnut muuten munasarjastakaan, kun vasta paperissa, joka tulee sairaalakäynnistä aina jälkikäteen.

"...ovariossa kysta, jossa pieni papillaarinen nystyrä!..

"...ovario aivan kiinni kohdussa"

Olen ennenkin ihmetellyt lääkärin lähettämiä papereita, niissä on asioita, mistä ei käynnillä puhuta mitään. Yritin tavoitella häntä sairaalasta, tuloksetta, Puhelimeen vastannut hoitaja sanoi, "ei se välttämättä.. tai siis.. no, välttämättä tarkoita mitään pahaa".

Arvatkaa, paransiko mieltäni?

Laitoin sitten lääkärille spostia ja kysyin asiasta. 

Kerroin myös, että kun minunlaisessani tilanteessa oleva ihminen lukee PAPERISTA, jonka saa kotiin ja käsiinsä iltakymmeneltä, että hänen sisällään olevassa kystassa on jokin PAPILLAARINEN NYSTYRÄ ja aloittaa googlettamisen asiasta, (kun ei muutakaan tietolähdettä ole), syöpädiagnoosi on valmis.

Mies oli sitä mieltä, että mikäli lääkäri laittaisi jotain syöpäepäilyä potilaalle TIEDOKSI, kirjeellä, hän olisi niin hakoteillä kuin olla voi. 

Kerroin miehelleni asiasta, että olen niin väsynyt tähän jatkuvaan tulkitsemiseen ja pahimman pelkäämiseen.. koko ajan vaan odotan ja pelkään, koska tippuu jokin suurempi pommi KUIN selittämätön sekundäärinen lapsettomuus osaksemme. 

Mies sanoi, että mun pitää ehdottomasti saada itselleni jotain muuta ajateltavaa. Tämä lapsettomuus, yrittäminen, henkinen taakka, on sellainen LUKKO mulle, että tässä suossa rämpiminen ei voi tuoda toivottua tulosta, vaikka kuinka rukoilisi. 

Että mulla on järkevä mies!

Olen niin syvällä tässä mudassa, mun päässä ei pyöri muutakuin nämä asiat. Hoidan lapseni mutta kaikki muu aika, mitä hän nukkuu/ leikkii itsenäisesti, mietin ja märehdin lapsettomuutta. 

Niinpä, koin kaiketi jonkinlaisen herätyksen! Olen yrittänyt unohtaa kaikki asiat (niin hyvin kuin jatkuvalta vatsakivulta olen pystynyt) ja keskittänyt ajatukseni toisaalle. Olen siivonnut, silittänyt, ulkoillut lapseni kanssa ja tänään olimme aamupäivällä harrastamassakin yhdessä. Odotan vain, että päivät kuluvat ja pääsisin tuosta kystasta eroon. 

Sain vastauksen lääkäriltäni tänä aamuna,ei ole mitään syytä epäillä mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa. 

Munasarjakysymykseen jäi vastaus saamatta. 

Lääkärilläni ei ole kuulemma tarvetta pimittää asioita.

Kysynpä vaan, miksei voi sitten selittää asiaa ko. kirjeessä vaikka muutamalla sanalla?? 

Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että mulla on hyvä lääkäri, ei varmasti paras, mutta ainakin parempi kuin minua aiemmin hoitanut. 

Olen löytänyt kovasti ilon aiheita eilen ja tänään, ihan arkielämästä. 

Eilen nautin kovasti kun pääsimme lapsen kanssa tekemään lumiukkoa, siis olemme joutuneet kaksi viikkoa kykkimään sisällä erilaisten sairauksien takia, on ollut kovaa kuumetta, kurkunpääntulehdusta, influenssaa, mahatautia.. you name it! 

Niin ihana olla ulkona, oikein vetää raitista ilmaa keuhkot täyteen!

Tänään pesin ulkoilumme ja harrastuksemme jälkeen pyykkiä ja vein ulos kuivumaan, miten ihanaa!

Mukavaa on myös se, että lyhyen ajan sisällä on tulossa monenlaista kekkeriä perhepiirissä, onneksi ei kuitenkaan  yksiäkään ristiäisiä!!

Kyllä tämä tästä, taas kerran :)

ps. onko tämä tausta mahdollisesti parempi? itse kauhistuin, kun luin koneella tuolla mustalla taustalla ollutta tekstiä, sattui silmiin! 

Aukiolotutkimus

Tänään oli aamulla aika aukkariin. Pitemmittä puheitta kävin puntarin kautta pitkäkseni vuoteelle ja alettiin ns. hommiin.
Lääkäri laittoi katetrin kohdunsuulle ja täytti sen päässä olevan ballongin, jonka oli tarkoitus pysyä sitten kohdunsuuta avaamassa, että keittosuolaliuokset ja ilma pääsee kulkemaan tarkoituksen mukaisella tavalla sisuksissa. Ballongi saatiin paikalleen ja hetken päästä lääkäri joutui laittamaan sen uudelleen, kun se luiskahti pois paikaltaan. Nämä laittamiset eivät tuntuneet miltään.

Kaikki näkyi selkeästi, ensin laitettiin tavarat oikealle puolelle munanjohtimiin. Terveyskirjastosta lukemani jutun mukaan, kipu jota tutkimuksessa saattaa tuntea, on kuin menkkamaista kipua.
Oikealla tunsin kivun aika voimakkaana, lääkärin mukaan siellä oli jokin pieni tukos tms joka lähti pois ja neste virtasi kuten pitääkin.
Itku tuli, jotenkin jännitys purkaantui ja olin niin pieni ja voimaton siinä maatessani alapää paljaana kahden naisen tutkittavana.
Vasemmalla puolella ei tuntunut mitään, eli siellä tuubat olivat auki jo alun alkaen.

Lääkäri ei varsinaisesti eritellyt, mitä tuo oikean puolen tukos saattoi olla, mutta nyt se on kumminkin poissa.
Nyt mies käy verikokeissa (kuppa, hiv, klamydia..) ja sitten ensikuun alussa menen follikkelikontrolliin ja sen jälkeen päätetään, onko inseminaatio jo ensi kuussa. Tampereelle joudutaan siis matkaamaan.

Enivei, ihan positiiviset fiilikset, tällä erää. Saa nähdä kuinka kauan.

Mutta lohdutuksen sananen muille, ketä HSSG hirvittää, ei siihen kuole. Jos on menkkakipuja, tietää miltä se tuntuu. Siihen ei kuole.

Pianhan se on tämäkin paska paketoitu

Valitan, ei ole kauheasti positiivista sanottavaa. Mietin jo, julkaisenko tätä lainkaan, on nimittäin sen verran huono päivä.

Vuosi 2013 oli mun elämässäni paskin. Vuosi 2014 hyvänä kakkosena, syystä että raskausrintamalla ei ollut edes pienintäkään yritystä! Vuonna 2013 sentään kaksi kertaa, tänä vuonna ei yhtään. En tiedä, kumpi on pahempi, se ettei mitään raskautumisyritystä ole, vai se, että on ja kaikki menee kesken.
Mä en jaksa enää edes yrittää iloita muiden puolesta, jotka raskautuvat samantien, heidän onnensa ei edelleenkään ole minulta pois, mutta vitutus kasvaa jokaisen tuollaisen tapauksen myötä.
Olen katkeroitunut, enkä näe asioissa enää pienintäkään positiivisuuden hiventä.
Olen eräässä keskustelupalstassa hengannut vuosia ja siellä tapahtuu niitä nopeita raskautumisia naps vaan. En jaksa onnitella, en halua onnitella.
Kun vuosi toisensa jälkeen pettyy, ei enää kiinnosta.
Tänään olen itkenyt, todella paljon. Laitoin ruokaa ja kyyneleet vaan valuivat, en nähnyt, mitä tein, kun silmät olivat niin täynnä kyyneleitä.
On kamalaa, että tämäKÄÄN vuosi ei tuonut meille mitään uutta.
Vuosi 2015 alkaa rytinällä, lapsettomuushoitojen rintamalla. Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että jos nämä hoidot eivät tuota tulosta, luovun lopustakin toivosta. Tämä ihmisraunio tarvitsee lepoa, pois ikuisen pettymisen kierteestä, pois siitä itseinhosta, joka nousee joka kerta kun menkat alkavat.
Olen menettänyt taatusti arvokkaita hetkiä lapseni kanssa, sillä olen ollut niin poissaoleva ja surullinen.

Jos tätä sekundalapsettomuusasiaa ei olisi taakkana, elämäni olisi paljon parempaa. Kunpa olisimme tajunneet tyytyä yhteen, elämänlaatu olisi paljon parempaa. Mutta- ken leikkiin ryhtyy ja blablabla.
Mennään nyt vielä 365 vrk vaikka sitten perse edellä sinne puuhun, mutta yritetään nyt kun on yrittämään aloitettu. Jos päivälleen vuoden päästä mitään ei ole tapahtunut, saa olla mun puolesta. Sitten pistän viimeisen naulan arkkuun ja rykäisen kaikki pieneksi jääneet lastenvaatteet ja -tarvikkeet myyntiin.

Jokaisena vuodenvaihteena olen toivonut (sitten vuoden 2011) että seuraava vuosi toisi meille toisen lapsen. Enää en toivo, se toivo on tapettu jo ajat sitten. Kyynisyys ja pettymys, vittuuntuminen ja epätoivo on tullut tilalle.
Ja ei, en edelleenkään ole tavannut ystäviäni, jotka ovat saaneet toisen lapsensa alkuvuodesta, enkä aio tavatakaan. Oma hyvinvointini on asetettava sen edelle, että menisin väkisin katsomaan jotain lasta, joka tekisi oman oloni vielä paskemmaksi. Valitan, näin se vain on.

En aio toivottaa mitään kliseisiä hyviä  uusia vuosia enkä edes parempia  uusia vuosia, sanonpa vaan, että kiitos jos tätä sontaa joku joskus jaksaa lukea ja että todennäköistä sama tahti jatkuu ensi vuonnakin.
Siihen asti, morjens!

Aika julkiselle

Tuli postissa aika julkiselle.
Aika oli alun perin JUURI sinä päivänä, kun me ehkä lähdemme reissuun. Olisi kiva tietää, lähdemmekö vai emmekö, kunhan majapaikasta jotain kuuluisi vihdoinkin..jouduin siis siirtämään aikaa ja hyvä säkä kävinkin, että sain aikaisemman ajan. Muuten olisin joutunut ottamaan ajan kahden viikon päähän.

Lääkäri on sitä mieltä, että IVF-jonoon meidät laitetaan, mutta inseminaatiota voisimme kokeilla siinä odotellessa. Lukuisia verikokeita ym.testejä on edessä ja tietenkin toivon, että olisi joku perimmäinen syy jossain, minkä voisi fixata ja jonka fixaamisen jälkeen raskaus saisi onnistuneesti alkunsa. Eniten pelkään tuota AMH-testiä, jos siinä paljastuu jotain, mille ei mitään mahda. Moni lääkäri on sanonut, että minulla ei ikä näytä painavan, on vehkeet kunnossa. Mutta tuo testi kertoo totuuden.

Jännittää ihan helvetisti ja olen niin pettynyt, että me joudumme turvautumaan hoitoihin. Olen niin pettynyt. Hyvä asia tietenkin on, että hoitoja on ja että meillä on niihin mahdollisuus, mutta kyse on kumminkin maailman luonnollisimmasta asiasta ja kun kumminkin on jo yksi lapsi, niin mikä helvetti tässä voi mättää???
Mua ahdistaa jo valmiiksi hoitojen onnistumattomuus ja pettymyksien kestäminen. Näen itseni nelikymppisenä, yhden lapsen äitinä jota sekundäärinen lapsettomuus on runnellut niin, että näytän kuusikymppiseltä. Olen vittuuntunut, katkera, yksinäinen ja masentunut.
Ei kovin valoisa tulevaisuudenkuva?

Kuristaa ja ahdistaa

Vihaan pääsiäistä, olen aina vihannut. Pitkiä pyhiä, ahdistusta, ristiinnaulitsemista ja tuskaa. Telkkaristakaan ei ole koskaan tullut muuta kuin Golgata-dokumentteja ja muuta ahdistavaa.
Viime kesänä ajattelin, että nyt TOIVOTTAVASTI pääsiäisestä tulee miellyttävä tapahtuma, sillä pienokaisemme laskettu aika olisi silloin. Tarkalleen ottaen 18.4 eli Pitkäperjantaina.
Mitä lähemmäs tuo päivä tulee, sitä enemmän ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Eilen kaupassa lapsen kanssa ollessani, minusta tuntui, etten saa ilmaa ja että kyyneleet tulevat väkisin poskille. Nieleskelemällä sain ne pidettyä kurissa autolle asti ja kun istahdin autoon, padot aukesivat. Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi ihmeessä mä en voi raskautua? Miksi sitten kun raskaudun, se menee kesken? MIKSI???

On niin kuristava tunne, kun laskettu aika kolkuttaa ovella. En haluaisi sitä miettiä mutta se on mielessä koko ajan. Kaupassa ajattelin, että ostan itselleni jotain piristävää, vaan koska olen sen ansainnut. En löytänyt mitään kivaa, joten ostin kynttilöitä. Keltaisia kruunukynttilöitä ja yhden saman värisen pöytäkynttilän. Nyt mua ahdistaa ne kynttilätkin. Miksi ostin kynttilöitä?? Polttaessani niitä suren pientä keskenmennyttä raskauttamme ja kiroan itseni, miksi ostin keltaisia kynttilöitä. Minun olisi pitänyt ostaa valkoisia tai violetteja, ei keltaisia, ilon värisiä kynttilöitä. Minun pääsiäisessäni ei ole mitään iloa. Minun elämässäni ei ole juuri mitään iloa. Lapseni on ainoa iloni, ainoa todellinen iloni. Mieskin on iloni silloin kun hän on kotona. Paljon töitä tekevänä häneen ei ainakaan pääse kyllästymään, kunhan välillä käy kotona ilmoittautumassa.

Päässäni jyllää vain yksi ajatus koko ajan, aamusta iltaan ja illasta aamuun- sekundäärinen lapsettomuus. Näen unia, missä vuodan verta, missä pidän kämmenelläni pientä kuollutta, harmaata poikasikiötä ja joku naljailee minulle, että "tuollaisia sinä pystyt maailmaan saattamaan". Yritän huutaa vastaan, mutta en saa ääntä, tukehdun omaan itkuuni.

Olen varma, että keskenmennyt raskaus olisi ollut poika. Keskenmenon jälkeen löysin ihmeellisiä asioita ympäristöstäni, kaikki vaaleansinisiä. Eräälläkin kauppareissulla kännykkääni oli jostain tarrannut vaaleansininen kukkatarra ja mieheni sanoi, että hän puhdistaa sen tarrajäljen alkoholilla, sain hysteerisen huutokohtauksen, että "siihen tarraan et koske!" Koen, että nuo vaaleansiniset "kokemukset" olivat pienen viestejä minulle- "tässä olen äiti, älä itke, minä olin pieni poikasi hetken".

Eihän tämä nyt enää mitään tervettä ole? Itken, kaipaan, suren ja masistelen.
Miten tästä noustaan?

Lehtijutusta

Eräs toimittaja oli googletellut ja etsinyt tietoa sekundäärisestä lapsettomuudesta. Hän oli päätynyt minun blogiini ja otti yhteyttä kysyäkseen, sopisiko minulle haastattelu.
Sekundäärisestä lapsettomuudesta puhutaan niin kovin vähän ja tarkoitus olisi koota ns. tietopaketti aiheen ympärille.
Ja mullehan sopi. Annan mielelläni tietoa niistä ajatuksista ja tunteista, mitä tämä sekundalapsettomuus herättää.
Tarkalleen en tiedä vielä, koska tuo lehti ilmestyy, enkä vielä kerro mikä lehti on kyseessä mutta on varmasti mielenkiintoinen juttu.
Juttu ei siis ole minusta, vaan haastattelustani otetaan juttuun tiettyjä lainauksia.

Kerron varmasti asiasta lisää kun se on ajankohtainen!

Mitäs muuta tänne kuuluu?
Itselle nyt ei kummempaa, kuin että eletään päivä kerrallaan. En oikein viitsi alkaa voivottelemaan sitä, että menispä nyt pari kuukautta nopeasti, että pääsisin ultraan. Haluan elää joka päivä, nauttia lapseni seurasta ja alkavasta keväästä.
Jos (ja kun, pitää ajatella) kysta häviää itsekseen, sehän on enemmän kuin sata jänistä! Jos ei häviä, sitten se paskiainen leikataan. Ei siitä sen kummempaa.
Meillä on tulossa alkukesästä yhdet häät ja olen ajatellut, josko saisin vähän kiloja pois siihen mennessä. Kymmenen kiloa olisi hyvä, kaksikymmentä ylihyvä :D Näitä kymmentä-kahtakymmentä kiloa ei ole tarkoitus siis pudottaa alkukesään mennessä, vaan pikkuhiljaa!

Mitä kystalle kuuluu?
Siellähän se olla möllötti, kuten aikaisemmassa postauksessa jo kerroin. Välillä ilmoittelee itsestään, tuntuu esim. joitakin housuja pitäessä, että vähän vasemmalla puolella alavatsassa painaisi housut. Lisäksi jotain pientä, ei nyt vihlovaa, mutta jotain ihme tuntua välillä vasemmalla puolella.
Ajattelin, että tilaisin Ebaysta niitä ovistikkuja, en tilaa vielä kuitenkaan. Itseni tuntien, jos tilaan ne nyt, alan myös käyttämään niitä. En halua tähän pakolliseen taukoaikaan mitään tikkuja alkaa käyttelemään. Toivon, että se lähtisi pian itsestään pois!

Nyt lähden laittamaan omalle pikkukullalleni makaronilaatikkoa lautaselle jäähtymään, hän sopivasti heräilikin päiväuniltaan :)

Ajattelin laittaa blogin pystyyn, lähinnä purkaakseni omasta pääkopasta näitä ajatuksia ulos. Minä olen reippaan ja iloisen n.yksivuotiaan lapsen äiti ja toinen lapsi ei vain ota tullakseen. Ensimmäistäkin tahkosimme vuoden päivät ja hän sai sitten lopuksi alkunsa Clomifeneillä, ensimmäisestä kierrosta. Lapsestamme olemme erittäin kiitollisia ja hän täyttää päivämme omalla aurinkoisella olemuksellaan. Hieno nähdä miten pieni pallero oppii joka päivä jotain uutta :)

Kun lapsi oli n.puolen vuoden ikäinen, suuntasimme ajatukset pikkuhiljaa pikkusisarukseen, mentaliteetilla tulee jos on tullakseen. Eipä ole tullut. Joulukuu 2011-Huhtikuu 2012 tjottailimme tuloksetta.

Huhtikuussa 2012 itseasiassa tulivat ensimmäiset kunnon kuukautiset synnytyksen jälkeen (imetys loppui Joulukuussa 2011). Huhtikuussa kävin yksityisellä katsastamassa paikat ja kaikki oli ihan kunnossa, kierto jäi kumminkin vain 23 päiväiseksi.

Toukokuussa sain käyttööni turhaakin turhemmat Proverat, käytettäväksi kp15-24. En ehtinyt viimeistä nappia ottaa kun kuukautiset alkasivat, eli kierto jäi taas 23 päiväiseksi. Turhautuneena olin yhteyksissä yksityiseen lääkäriin ja sain luvan aloittaa Clomifenit, tuolla samalla kp 4-8 niinkuin esikkoakin yrittäessämme. Kesäkuun kierto venähti niillä 33-päiväiseksi.

Seuraava Clomikierto, kierron pituudeksi tuli 31päivää. Kp30 sain Clearbluen Plus-testillä selkeän plussan ja olin tietenkin taivaissa, mies myös. Seuraavana aamuna testatessani halppisliuskatestillä, ilo oli poissa, ei tullut edes haamua. Siitä seuraavana aamuna vuoto alkasi, kuin härän kurkusta ja hyytymiä oli paljon.
Ei muutakuin nokka kohti uusia pettymyksiä, Elokuun kiertoon katseet siis. Olen kuullut että kolmannesta Clomi-kierrosta monet olisivat raskautuneet ja tietenkin toiveet korkealla. Oviksen luulin olleen kp14, tosin liuskatesteihin tulleet viivat eivät olleet yhtä vahvoja. (kun taas edeltävässä kierrossa testiviiva helotti kirkkaampana!)

Tällä hetkellä tilanne on se, että menossa on KP41(!!!!!) eikä kuukautisia näy ei kuulu. Raskaustestit näyttävät negaa (viimeksi eilen alkuillasta tehty CB+testi kirkas nega). Minkäänlaisia tuntemuksia ei ole, suuntaan eikä toiseen, lähinnä toivon että menkat alkaisivat, että tapahtuisi edes JOTAIN!!

Menneenä tiistaina, kp37 olin Mehiläisessä rutiinitarkistuksessa, lähinnä mua huoletti se, että onko sisuksissani jotain vikaa kun ei mitään tapahdu. Lääkäri ultrasi ja sanoi että limakalvoni on paksuudeltaan 16,2mm joten toiveet plussan piirtymisestä eivät ole lainkaan liioiteltuja. Käski, suorastaan vaati odottamaan ainakin viikon, mielellään kaksi, ennen seuraavaa testiä mutta enhän mä malttanut. Testasin siis eilen 3h pidätellystä pissasta ja oli kyllä niin selvä nega ettei mitään järkeä.

Joka puolelta tulee vauva-uutisia ja eniten mua repii ne jotkat siunailevat sitä että ei olisi halunnut raskautua näin pian ensimmäisen jälkeen, olisi halunnut että lapsille tulee enemmän ikäeroa ja blablabla.. ymmärrän senkin mutta pakkoko niistä tuntemuksista on kertoa niin katkerana ihmiselle, jonka tietää toivovan toista raskautta niin kovin?!
Välillä vaan ihmetyttää ja tekis mieli hakata päätä seinään ja ainakin tönäistä niitä jotka sanovat että "teillähän on jo yksi lapsi, älä murehdi". Niinpä niin. Ollapa niin yksinkertaista.