Mitä mulle kuuluu

Ihana Gretel jo kyselikin kuulumisia, tarkoituksenani olikin tulla kirjoittelemaan kun lapsonen on kerhossa. Muuten ajatus pätkii kovasti, kun pienellä on koko ajan jotain kerrottavaa.

Lauantainen tyhjennys meni helposti. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti paljon helpommin kuin viimeksi. Kun edellisessä postauksessani kirjoitin, että tyhjennys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskausmateriaalia poistui, sen jälkeen sitä ei enää näkynytkään. Se, mitä kohdusta tuolloin tuli, siinä oli kaikki. Pientä limakalvoroipetta on tullut enää sen jälkeen ja mietinkin, että varmasti joudun kaavintaan tai saan vielä neljännen satsin Cytotecia ja joudun tulla sunnuntaina osastolle uudelleen. En onneksi joutunut, sillä loppu-ultrassa näkyi kohdun tyhjentyneen kunnolla. Limakalvoa oli vielä jäljellä, mutta muuten kaikki poistunut.
En tarvinnut piikkiä lihakseen, toisin kuin viimeksi, vaan pärjäsin 2x Panacod ja 1xBurana 600mg satsilla. En pysty käsittämään, miksei mulla ollut viimeksi lämpötyynyjä apuna, sillä ne auttoivat oikeasti ihan hirmu paljon! Mulla oli niin ihana kätilö, joka väsymättä ravasi lämmittämässä niitä pusseja mulle. Mulla oli aluksi vain yksi lämpötyyny, mutta kun kivut yltyivät, pyysin toisenkin, yksi selkään ja yksi vatsaan.

Lauantai meni vähillä itkuilla, olen niin turtunut tähän paskaan, ettei oikein enää edes itketä.
Mies oli mun kanssa osastolla koko päivän, 12h hän istui erittäin epämukavalla tuolilla mun seurana, kävi välillä vain syömässä ja hakemassa mulle juotavaa. Mä sain osastolla kaksi ateriaa, jotka nyt ei olleet paskanhäävejä, mutta kyllä niillä hengissä pysyi. Nälkä oli tajuton koko päivän.

Sunnuntaina kävimme kolmestaan syömässä ravintolassa ja siellä iski totaalinen melankolia. Katselin iloista lastamme siinä piirtelemässä ja iski tajuntaan ajatus, että hän ihan oikeasti taitaa jäädä ainokaiseksemme. Tuli niin surullinen olo ja mietin niitä neljää pientä suojelusenkeliä, jotka hänellä nyt jo on, että toivottavasti varjelevat ainokaistamme hänen elämänsä poluilla mahdollisimman hyvin.

Autossa kotiinpäin matkatessamme radiosta tuli jokin ihme nyyhkybiisi (terkkuja vaan radio Aallolle!) ja hanat aukesivat ihan totaalisesti. Mä olin niin surullinen. Mä en vaan pysty käsittämään mitä ihmettä tää kaikki on, miksi elämä kohtelee meitä näin. Miksi? Multa loppuu sanat.

Se, mikä mua on auttanut jaksamaan tässä kaikessa paskassa, on ollut tieto tuulimunasta. Mulle kerrottiin perjantain ultrassa että kyseessä on tuulimuna. Mietin, että paska säkä, mutta joo, mullehan sattuu.
Lauantain ultrassa keskusteltuani toisen lääkärin kanssa, kävi ilmi, että alkio oli olemassa, sen koko vastasi perjantain (rv 7+4) ultrassa kahta viikkoa pienempää. Sykettä ei näkynyt ja hän katsoi vielä jotain virtauksiakin, niitä ei ollut. Alkion koko oli noin millin.
EIHÄN KYSEESSÄ SILLOIN OLE TUULIMUNA????????!!!!!

Mua alkas surettamaan ihan kympillä kun kuulin tuon tiedon. Miksi helvetissä mulle on syötetty pajunköyttä ja kerrottu raskauden olleen tuulimuna. Alkio oli ihan selvästi olemassa kun kokokin vastasi viikkoja 5+4? Lääkäri joka mut ultras perjantaina, on lapsettomuuslääkäri ja ollut alalla vuosikymmenet. Miksi hän sanoi näin?

Aion kysyä asiaa häneltä, kunhan saan voimia siihen. Mulla ei ole mitään asiaa polin suuntaan tässä vaiheessa, seuraava hcg-mittaus on vähän ennen joulua, toivottavasti on laskenut nollaan jo siinä vaiheessa.
Samalla, kun soitan ja kysyn niitä tuloksia, kysyn tästä tuulimunatuomiosta.

Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut sitä, etteikö alkio olisi ollut kuollut, näinhän sen itsekin. Ei sykettä, ei mitään eloa. Kuolleesta on mahdotonta saada elävää, vaikka kuinka odottelisi.

Onneksi lähdemme pian etelään. Olen niin irtioton tarpeessa. En jaksa olla täällä pimeässä, koleassa, masentavassa paikassa. Tarvin valoa ja iloja, lapsen naurua ja nautintoa kun saa läträtä vesipuistoissa. Haluan istua illalla rauhassa ja juoda Sangriaa ja katsella tähtitaivaalle, miettiä mikä tähti on mikäkin enkelimme.

Tammikuussa on edessä kromosomitutkimukset, kyseessä oli neljäs keskenmeno.
Voi kun meidän pieni pakkastyyppimme selviäisi sulatuksesta ja saisimme hänet kyytiin. Enää en toivo mitään. En yhtään mitään. Odotan vain.

uusi kuukausi, päivä 7

Lokakuu vierähti käyntiin. Keskeytynyt keskenmeno tapahtui siis viime kuussa, vaikka olikin viime viikolla. Uusi sivu on kääntynyt.
Eilen illalla ollessani lapsen kanssa ulkoilemassa, siskoni soitti. Puhuimme keskenmenosta. Hän on itse vajaan vuoden vanhan lapsen äiti eikä kokemusta keskenmenosta. Ei kukaan, kuka ei ole itse joutunut asiaa kokemaan, voi edes kuvitella, miten pahalta se tuntuu kun se omalle kohdalle osuu.
Siskoni on ollut kovasti huolissaan ja soittelee tämän tuosta / laittaa viestiä ja kyselee kuulumisia.

 Kauniiden kesäkukkien tavoin kuoli unelmamme uudesta perheenjäsenestämme..

Eilen sain sairaalasta epikriisin.
Diagnoosi: 002.1 Abortus inhibitus H.10+6 (UÄ h.8+3)
TH: MBA40 Lääkkeellinen tyhjennys.

Valopilkkuina epikriisissä ovat muutamat kohdat:
Spontaani raskaus.
Potilaalle ohjelmoidaan kontrolli infertiliteettipkl:lle 6-7 vkon kuluttua.

Pääsen jälkitarkastukseen minua hoitaneelle lääkärille ja hän lupasi minulle heti kuolleen sikiön ultratessaan, että apua saamme jos /kun sitä tarvitsemme.
Emme siis tipu jonon päähän ja joudu taas odottelemaan vuotta, ennenkuin pääsisimme jonkinlaisiin tutkimuksiin.
Jotenkin tuntuu siltä, että pääkoppani ei kestä sitä, että joutuisimme taas yrittämään ja yrittämään ja toivomaan ihmettä. Aion pyytää apua, olisin vaikka heti valmis inseminaatioon tms.

Painonpudotus olkoon suotuisa jälkitarkastukseen mennessä, makeat ovat pannassa (vaikka luulisi, että tässä tilassa sitä suklaata menisi) sillä tiedän, että oloni on entistä surkeampi jos mättään karkkia / sipsiä sisuksiini.

Vielä en uskalla sitä ääneen sanoa, mutta toivon hiljaa mielessäni.. kyllä tämä tästä. joku päivä. 

Maailmani romahti

Itkenyt olen niin,että silmäluomista on verisuonet katkenneet. Kipu on raastavaa,huutavaa tuskaa,mutta silti suurin kipu on sydämessä. näin pienen,liikkumattoman vauvan alun kelluvan lapsivedessä ultrauskoneen näytöllä, maailmani repesi. Hajosi pieniksi palasiksi. Ei sykettä enää. ei pienet raajat liikkuneet.Olin niin shokissa, etten pystynyt miehelleni kertomaan vaan pyysin gyneä kertomaan. Meillä oli naperokin sairaalassa mukana sillä emme saaneet hänelle hoitajaa. Sydämeni särkyi, kun ajattelin,ettei pieni palleromme saakaan sisarusta. Laskettu aika, 18.4.2014 tulee olemaan taatusti päivä,jolloin luhistun,varsinkin, ellen ole uudelleen raskaana.
Olen tänään kokenut lääkkeellisen tyhjennyksen ja olen enemmän kuin saatanallista vihaa täynnä. Olen pettynyt, pettynyt ja pettynyt. Yritän kaiken vihan keskellä miettiä, miksi näin kävi meille!? Lapsen saaminen aluilleen on työn ja tuskan ja ennenkaikkea piiiitkän ajan takana ja sitten käy näin.
Olen sekaisin,eikä kipupiikit, muut särkylääkkeet, kolmen vuorokauden valvominen ja loputon suru,ainakaan paranna tilannetta.
Sairaalapsykologi kävi kanssani juttelemassa ja sovimme tapaamisen myös ensiviikolle. Ihmiset,jotka minua sairaalassa hoitivat,olivat ihania,empaattisia ja sanoinko jo, aivan ihania. Eräskin työvuoroaan lopetteleva vanhempi hoitaja kyynelehti,kun kiitin häntä lämpimästä hoivasta.
Anteeksi sekava tekstini mutta tajunnanvirta on nyt mitä on, ymmärtänette. Ja miksi roikun netissä,kun olen niin sekaisin ja väsynyt,johtuu siitä, että yritän pysyä hereillä vielä tovin,kunnes natiainen menee nukkumaan.

Kirjoittanen lisää, kunhan saan itseäni koottua, nyt on takki niin tyhjä, etten voi kuin..en edes tiedä mitä.