Itkettää. Kroppa täynnä hormoneja, itkettää niinkuin raskaana ollessa. Hoitaja sanoo, että me kyllä kerromme asioista, kun ne ovat ajankohtaisia, potilaan ei tarvitse olla ennenaikaisesti asioista kartalla, alan itkemään. Hoitaja kysyy, mikä itkettää, luulee varmaan, että nyt se on ihan oikeasti sekoamassa. Itken, koska itkettää. Onneksi hän itse kysyy, että itkenkö hormonien vuoksi, vai onko jotain muuta syytä, saan nyökättyä. Hoitaja toteaa, että "sinulla on nyt kroppa niin täynnä hormoneja, että siksi sinua itkettää, se on ymmärrettävää". Asia selvä, jatketaan.
Kävin tänään siellä ultrassa. Olen oikeastaan niin väsynyt ja voimaton, että en jaksaisi edes kirjoittaa, mutta haluan kirjoittaa koska A) tiedän että teitä lukijoita kiinnostaa ja B) haluan asiat itselleni muistiin.
Puregon annos on ollut sopiva, kaiketi. Vasen munasarja on tehnyt töitä kovasti, oikea on laiskotellut. Olenkin paikallistanut voimakkaammat tuntemukset vasemmalle puolelle alavatsaa.
Vasemmalla puolella follit olivat, 11, 11,9,8,12,9,12 ja 11 mm eli yhteensä 8 kpl.
Oikealla puolella 10,10,9,9 ja 3 kpl pienempää. Hoitaja kirjasi paperiin väärin, kun kirjasi suuremman saldon oikean munasarjan tuotoksiksi, vaikka koko ajan lääkäri puhui vasemmasta.
Endometrium 8mm.
Lääkärin mielestä "saalis" on hyvä, ei merkkiä hyperistä tms.
Puregon annostus pidetään samassa, eli 175iu ja tästä illasta alkaen pistän myös Orgalutrania. Maanantaina seuraava ultra-aika.
Punktio aikaisintaan ensi keskiviikkona, voi mennä myös to-pe. Mikäli punktio keskiviikkona, siirto olisi perjantaina. Mikäli punktio menisi to-pe niin siirto seuraavana maanantaina.
Hoitaja kysyi, haluanko Tampereelle ilmoitettavan, että pelkään punktiota, sanoin että kiitos, ilmoita. Haluan rauhoittavan ja kaikki mahdolliset kipulääkkeet.
Onneksi mulla on niin ihana hoitaja!
Eilen iski ihan totaalivitutus pistämisen hetkellä. Teki mieli heittää se perkeleen kynä mäkeen, ahdisti ja vitutti samanaikaisesti niin lujaa, etten tiennyt mitä isken hajalle kun niin mielessä myllersi.
Tällaista paskaa joutuu läpikäymään itse kun toiset tulevat raskaaksi, aivan liian helposti, aivan liian usein. Haista vittu, elämä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epätoivo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epätoivo. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. lokakuuta 2015
torstai 5. maaliskuuta 2015
IUI ja kaikki vaan vituttaa-fiilis
kävin tänään folliultrassa ja siellä komeili reilu 20mm johtofolli. Inssiaika on huomenna puolen päivän maissa ja miehen aika aamulla ysiltä.
lääkäri määräs mulle vielä maksakokeet, kävin samantien labrassa.
Pregnylin pistin klo 12 lääkärin määräyksestä.
On niin väsynyt olo että itkettää vaan. Mitään luottoa ei ole ja tekisi mieli perua koko homma.
Mies kertoi hoitorupeamasta tänään äidilleni, itse en jaksanut. Äitini ilm.hoitaa lastamme huomenna, muuten lapsella olisi todella rankka päivä ja ennen viittä herätys.
Mä olen hyvin herkillä ja jokaiselle raskaana olevalle tekisi mieli haistattaa paskat.
Ovat niin ylimielisiä mahoineen.
tälläistä tänään.
lääkäri määräs mulle vielä maksakokeet, kävin samantien labrassa.
Pregnylin pistin klo 12 lääkärin määräyksestä.
On niin väsynyt olo että itkettää vaan. Mitään luottoa ei ole ja tekisi mieli perua koko homma.
Mies kertoi hoitorupeamasta tänään äidilleni, itse en jaksanut. Äitini ilm.hoitaa lastamme huomenna, muuten lapsella olisi todella rankka päivä ja ennen viittä herätys.
Mä olen hyvin herkillä ja jokaiselle raskaana olevalle tekisi mieli haistattaa paskat.
Ovat niin ylimielisiä mahoineen.
tälläistä tänään.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Pakollinen inseminaatiotauko, kuinkas muuten
Olin tänään folliultrassa. En nukkunut juurikaan, sillä aika oli niin aikaisin aamulla, että jännitin vain, heräänkö ajoissa.
Tämän päivän ultrassa oli tarkoitus nähdä suuri, kaunis johtofolli, joka olisi tarpeeksi kypsä irtoamaan piakkoin ja suuntaisimme Tampereelle IUI:n.
Lääkäri hihkaisi katsoessaan oikeaa munasarjaa, siellä oli komea "folli". Mitattuaan sen, hän totesi, ettei kyseessä olekaan folli vaan KYSTA. No mitä helvettiä?? TAAS?
Kyllä vain, ei johtofolli voi olla kp 10 kooltaan 30 mm.
En voinut muuta kuin alkaa itkemään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Takki on niin tyhjä!!!!!!
Olen tsempannut laihduttamisen kanssa ja saanut BMI:n alle hoitorajan, eikä mua edes punnittu siellä sairaalassa. Kun tuo kysta oli siellä, kaikki muu oli turhaa.
Mulla on aika uuteen ultraan helmikuun lopussa, mutta tiedän historian toistavan itseään ja kystan perkele on paikallaan tiukasti vielä tuolloin. Tarkoittaa siis sitä, että maaliskuussakaan emme pääse inseminaatioon.
Saa nähdä, ehdimmekö sinne lainkaan, ennen kesätaukoa.
Viime vuoden alku oli ihan samanlainen- suvantovaiheen jälkeen alettiin folleja stimuloimaan ja sitten tuli kysta, jonka poistuminen kesti 3kk.
Kai ne tuntemukset, joita koin välittömästi aukkarin jälkeen viimekuussa, olivat sitten tästä kystasta johtuvaa.
Nyt olen vetänyt naamariin Letrozoleja aivan turhaan ja saan vetää perään Primolut-kuurin jälleen kerran, että saadaan vuoto alkamaan ajallaan. Vitutus on lievä sana.
KYLLÄ ELÄMÄ ON MAHTAVAA!!
Tämän päivän ultrassa oli tarkoitus nähdä suuri, kaunis johtofolli, joka olisi tarpeeksi kypsä irtoamaan piakkoin ja suuntaisimme Tampereelle IUI:n.
Lääkäri hihkaisi katsoessaan oikeaa munasarjaa, siellä oli komea "folli". Mitattuaan sen, hän totesi, ettei kyseessä olekaan folli vaan KYSTA. No mitä helvettiä?? TAAS?
Kyllä vain, ei johtofolli voi olla kp 10 kooltaan 30 mm.
En voinut muuta kuin alkaa itkemään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Takki on niin tyhjä!!!!!!
Olen tsempannut laihduttamisen kanssa ja saanut BMI:n alle hoitorajan, eikä mua edes punnittu siellä sairaalassa. Kun tuo kysta oli siellä, kaikki muu oli turhaa.
Mulla on aika uuteen ultraan helmikuun lopussa, mutta tiedän historian toistavan itseään ja kystan perkele on paikallaan tiukasti vielä tuolloin. Tarkoittaa siis sitä, että maaliskuussakaan emme pääse inseminaatioon.
Saa nähdä, ehdimmekö sinne lainkaan, ennen kesätaukoa.
Viime vuoden alku oli ihan samanlainen- suvantovaiheen jälkeen alettiin folleja stimuloimaan ja sitten tuli kysta, jonka poistuminen kesti 3kk.
Kai ne tuntemukset, joita koin välittömästi aukkarin jälkeen viimekuussa, olivat sitten tästä kystasta johtuvaa.
Nyt olen vetänyt naamariin Letrozoleja aivan turhaan ja saan vetää perään Primolut-kuurin jälleen kerran, että saadaan vuoto alkamaan ajallaan. Vitutus on lievä sana.
KYLLÄ ELÄMÄ ON MAHTAVAA!!
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
Pianhan se on tämäkin paska paketoitu
Valitan, ei ole kauheasti positiivista sanottavaa. Mietin jo, julkaisenko tätä lainkaan, on nimittäin sen verran huono päivä.
Vuosi 2013 oli mun elämässäni paskin. Vuosi 2014 hyvänä kakkosena, syystä että raskausrintamalla ei ollut edes pienintäkään yritystä! Vuonna 2013 sentään kaksi kertaa, tänä vuonna ei yhtään. En tiedä, kumpi on pahempi, se ettei mitään raskautumisyritystä ole, vai se, että on ja kaikki menee kesken.
Mä en jaksa enää edes yrittää iloita muiden puolesta, jotka raskautuvat samantien, heidän onnensa ei edelleenkään ole minulta pois, mutta vitutus kasvaa jokaisen tuollaisen tapauksen myötä.
Olen katkeroitunut, enkä näe asioissa enää pienintäkään positiivisuuden hiventä.
Olen eräässä keskustelupalstassa hengannut vuosia ja siellä tapahtuu niitä nopeita raskautumisia naps vaan. En jaksa onnitella, en halua onnitella.
Kun vuosi toisensa jälkeen pettyy, ei enää kiinnosta.
Tänään olen itkenyt, todella paljon. Laitoin ruokaa ja kyyneleet vaan valuivat, en nähnyt, mitä tein, kun silmät olivat niin täynnä kyyneleitä.
On kamalaa, että tämäKÄÄN vuosi ei tuonut meille mitään uutta.
Vuosi 2015 alkaa rytinällä, lapsettomuushoitojen rintamalla. Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että jos nämä hoidot eivät tuota tulosta, luovun lopustakin toivosta. Tämä ihmisraunio tarvitsee lepoa, pois ikuisen pettymisen kierteestä, pois siitä itseinhosta, joka nousee joka kerta kun menkat alkavat.
Olen menettänyt taatusti arvokkaita hetkiä lapseni kanssa, sillä olen ollut niin poissaoleva ja surullinen.
Jos tätä sekundalapsettomuusasiaa ei olisi taakkana, elämäni olisi paljon parempaa. Kunpa olisimme tajunneet tyytyä yhteen, elämänlaatu olisi paljon parempaa. Mutta- ken leikkiin ryhtyy ja blablabla.
Mennään nyt vielä 365 vrk vaikka sitten perse edellä sinne puuhun, mutta yritetään nyt kun on yrittämään aloitettu. Jos päivälleen vuoden päästä mitään ei ole tapahtunut, saa olla mun puolesta. Sitten pistän viimeisen naulan arkkuun ja rykäisen kaikki pieneksi jääneet lastenvaatteet ja -tarvikkeet myyntiin.
Jokaisena vuodenvaihteena olen toivonut (sitten vuoden 2011) että seuraava vuosi toisi meille toisen lapsen. Enää en toivo, se toivo on tapettu jo ajat sitten. Kyynisyys ja pettymys, vittuuntuminen ja epätoivo on tullut tilalle.
Ja ei, en edelleenkään ole tavannut ystäviäni, jotka ovat saaneet toisen lapsensa alkuvuodesta, enkä aio tavatakaan. Oma hyvinvointini on asetettava sen edelle, että menisin väkisin katsomaan jotain lasta, joka tekisi oman oloni vielä paskemmaksi. Valitan, näin se vain on.
En aio toivottaa mitään kliseisiä hyviä uusia vuosia enkä edes parempia uusia vuosia, sanonpa vaan, että kiitos jos tätä sontaa joku joskus jaksaa lukea ja että todennäköistä sama tahti jatkuu ensi vuonnakin.
Siihen asti, morjens!
Vuosi 2013 oli mun elämässäni paskin. Vuosi 2014 hyvänä kakkosena, syystä että raskausrintamalla ei ollut edes pienintäkään yritystä! Vuonna 2013 sentään kaksi kertaa, tänä vuonna ei yhtään. En tiedä, kumpi on pahempi, se ettei mitään raskautumisyritystä ole, vai se, että on ja kaikki menee kesken.
Mä en jaksa enää edes yrittää iloita muiden puolesta, jotka raskautuvat samantien, heidän onnensa ei edelleenkään ole minulta pois, mutta vitutus kasvaa jokaisen tuollaisen tapauksen myötä.
Olen katkeroitunut, enkä näe asioissa enää pienintäkään positiivisuuden hiventä.
Olen eräässä keskustelupalstassa hengannut vuosia ja siellä tapahtuu niitä nopeita raskautumisia naps vaan. En jaksa onnitella, en halua onnitella.
Kun vuosi toisensa jälkeen pettyy, ei enää kiinnosta.
Tänään olen itkenyt, todella paljon. Laitoin ruokaa ja kyyneleet vaan valuivat, en nähnyt, mitä tein, kun silmät olivat niin täynnä kyyneleitä.
On kamalaa, että tämäKÄÄN vuosi ei tuonut meille mitään uutta.
Vuosi 2015 alkaa rytinällä, lapsettomuushoitojen rintamalla. Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että jos nämä hoidot eivät tuota tulosta, luovun lopustakin toivosta. Tämä ihmisraunio tarvitsee lepoa, pois ikuisen pettymisen kierteestä, pois siitä itseinhosta, joka nousee joka kerta kun menkat alkavat.
Olen menettänyt taatusti arvokkaita hetkiä lapseni kanssa, sillä olen ollut niin poissaoleva ja surullinen.
Jos tätä sekundalapsettomuusasiaa ei olisi taakkana, elämäni olisi paljon parempaa. Kunpa olisimme tajunneet tyytyä yhteen, elämänlaatu olisi paljon parempaa. Mutta- ken leikkiin ryhtyy ja blablabla.
Mennään nyt vielä 365 vrk vaikka sitten perse edellä sinne puuhun, mutta yritetään nyt kun on yrittämään aloitettu. Jos päivälleen vuoden päästä mitään ei ole tapahtunut, saa olla mun puolesta. Sitten pistän viimeisen naulan arkkuun ja rykäisen kaikki pieneksi jääneet lastenvaatteet ja -tarvikkeet myyntiin.
Jokaisena vuodenvaihteena olen toivonut (sitten vuoden 2011) että seuraava vuosi toisi meille toisen lapsen. Enää en toivo, se toivo on tapettu jo ajat sitten. Kyynisyys ja pettymys, vittuuntuminen ja epätoivo on tullut tilalle.
Ja ei, en edelleenkään ole tavannut ystäviäni, jotka ovat saaneet toisen lapsensa alkuvuodesta, enkä aio tavatakaan. Oma hyvinvointini on asetettava sen edelle, että menisin väkisin katsomaan jotain lasta, joka tekisi oman oloni vielä paskemmaksi. Valitan, näin se vain on.
En aio toivottaa mitään kliseisiä hyviä uusia vuosia enkä edes parempia uusia vuosia, sanonpa vaan, että kiitos jos tätä sontaa joku joskus jaksaa lukea ja että todennäköistä sama tahti jatkuu ensi vuonnakin.
Siihen asti, morjens!
maanantai 23. kesäkuuta 2014
polttavia kyyneleitä
Eilen illalla kotiin tultuamme testasin tosiaan kirkuvan negan ja tuli niin paha mieli että suihkuun mennessäni tunsin kurkun kuristuksen, kuivan kurkun ja salamana sinne kasvaneen kaktuksen. Itketti niin kovin,mutta itku ei vaan tullut. Pakotin sen ulos. Kun Se pääsi alkuun, ei loppua näkynyt. Kyyneleet olivat hyvin kuumia kun ne valuivat poskia pitkin. Siinä sitä taas oltiin, saman asian äärellä. Ei taaskaan. Ei taaskaan meidän vuoro.
Jos olisimme totaalilapsettomia, eroaisin kirkosta. Tuntuu olevan yläkerran kaverin kanssa sukset pahan kerran ristissä.
Jos olisimme totaalilapsettomia, eroaisin kirkosta. Tuntuu olevan yläkerran kaverin kanssa sukset pahan kerran ristissä.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Räjähtämispisteessä ja ällövaroitus
Olen kireä kuin viulun kieli. Räjähdän pienimmistä asioista, ärjyn lapselleni, miehelleni, tekisi mieli vaan juosta niin lujaa kuin pääsee ja toivoa, että juoksu pysähtyisi seinään. Kenties kolahduksen voimasta saisin hetkeksi tajun kankaalle, en ajattelisi liikaa. Mua ottaa koko ajan päähän, eräskin,joka lesoilee omalla hedelmällisyydellään: "nähtävästi se on niin,ettei miehen tarvi kun katsoa minun päälleni,niin johan olen raskaana". "Yritimme kovasti saada tyttöä aluilleen,kun meillähän on jo kuusi poikaa","annoin itselleni kaksi kuukautta aikaa raskautua ja PÄNG,eka kierto kierukan poiston jälkeen ja tässä sitä taas ollaan, oi kunpa se olisi tyttö".
Itse ajattelen: Oi kunpa olisi onnistunut raskaus, olisi raskaus ylipäätään. Olisi nyt jumalauta edes raskaus, ihan sama kumpi tahansa, kunhan syntyisi täysiaikainen,elävä,terve lapsi.
Ne,joilla on varaa valita, jaksavat valittaa siitä,kun tulee vaan poikia. "Kun minä niin sen tytön haluaisin". Luin juuri jutun DailyMirrorista, eräs malli ja seuralaisneiti oli saanut kutsun BigBrotheriin mutta kun sattui sellainen pikkujuttu,että tämä tapaus sattui olemaan 18viikolla raskaana,niin päättipä sitten abortoida tämän lapsiparan ja kysyä, olisiko tuotantoyhtiö vielä kiinnostunut ottamaan hänet BB:n.
Olen vakaasti miettinyt Facebookista lähtöä. Rasitan itseäni aivan liikaa sillä, että luen jopa tahtomattani muiden raskausuutisista ja kuinka on niin helvetin rankkaa,kun lapsi ei nuku. Minulla ei ole Facebookille mitään annettavaa, eikä sillä minulle. Muutakuin lisää päänsärkyä.
Ajattelin, että tekisin kirppisprofiilin, jolla sitten kävisin kauppaa fb-kirppareilla. Niistä en luovu.
Pääsiäinen meni vuotaessa. Vuoto yltyi niin, että perjantai-lauantai olivat niin kovan vuodon päiviä, että joka vessakäynnillä pyyhkiessä oli verta ranteisiin asti. Jotain ihme hyytymää tuli ja kaiken kruunasi lihanpala, joka tipahti pönttöön päivänä eräänä. Se oli punainen, näytti veriseltä etanalta, siinä oli ikäänkuin tuntosarvet ja kaikki. Palaa käsitellessäni se repesi syittäin, niin kuin liha tekee. Mitään syömääni se ei voinut olla, sillä se oli verenpunainen. Mitään raakaa en ole syönyt ja mieheni sanoja lainaten, mikään liha ei kropasta raakana ulos tule.
Mitään kipuja ei ollut, joten en tiedä mikä sekin oli. Otin siitä kuvan ja aion todellakin näyttää sitä gynelleni.
Mulla on nyt kp 17 muistaakseni ja mulla on tähän kiertoon mahtunut kahdet kunnon menkat. Tai miksi niitä nyt sitten sanotaan. Aloin jo miettimään sitäkin, että olenko niin mahtipontisesti surrut ja kaivannut keskenmennyttä raskauttani, että kun laskettuaika oli perjantaina, alkoiko kroppa sekoilemaan sen takia ja vuoti kunnolla. Oliko se merkki, että lapsi olisi syntynyt juuri sinä vuodon alun päivänä? En tiedä, tuntuu että sekoan.
Eräs ystäväni sanoi minulle, että KUN raskaudun (hyvä,että joku jaksaa ajatella positiivisesti!), minun on pakko mennä puhumaan peloistani jollekin ammattiauttajalle, en voi elää raskausaikaani tällaisen pelon ja paniikin vallassa, mitä koen jo nyt mahdollisesti alkavaa raskautta kohtaan.
Hän on niin oikeassa. Mielestäni suuri askel parantumiseen, on se, että itse myöntää ja tunnistaa oman ongelmansa.
Tänään klikkaan itseni ulos Facebookista, en halua rasittaa itseäni MUIDEN ihmisten vauva-asioilla.
Itse ajattelen: Oi kunpa olisi onnistunut raskaus, olisi raskaus ylipäätään. Olisi nyt jumalauta edes raskaus, ihan sama kumpi tahansa, kunhan syntyisi täysiaikainen,elävä,terve lapsi.
Ne,joilla on varaa valita, jaksavat valittaa siitä,kun tulee vaan poikia. "Kun minä niin sen tytön haluaisin". Luin juuri jutun DailyMirrorista, eräs malli ja seuralaisneiti oli saanut kutsun BigBrotheriin mutta kun sattui sellainen pikkujuttu,että tämä tapaus sattui olemaan 18viikolla raskaana,niin päättipä sitten abortoida tämän lapsiparan ja kysyä, olisiko tuotantoyhtiö vielä kiinnostunut ottamaan hänet BB:n.
Olen vakaasti miettinyt Facebookista lähtöä. Rasitan itseäni aivan liikaa sillä, että luen jopa tahtomattani muiden raskausuutisista ja kuinka on niin helvetin rankkaa,kun lapsi ei nuku. Minulla ei ole Facebookille mitään annettavaa, eikä sillä minulle. Muutakuin lisää päänsärkyä.
Ajattelin, että tekisin kirppisprofiilin, jolla sitten kävisin kauppaa fb-kirppareilla. Niistä en luovu.
Pääsiäinen meni vuotaessa. Vuoto yltyi niin, että perjantai-lauantai olivat niin kovan vuodon päiviä, että joka vessakäynnillä pyyhkiessä oli verta ranteisiin asti. Jotain ihme hyytymää tuli ja kaiken kruunasi lihanpala, joka tipahti pönttöön päivänä eräänä. Se oli punainen, näytti veriseltä etanalta, siinä oli ikäänkuin tuntosarvet ja kaikki. Palaa käsitellessäni se repesi syittäin, niin kuin liha tekee. Mitään syömääni se ei voinut olla, sillä se oli verenpunainen. Mitään raakaa en ole syönyt ja mieheni sanoja lainaten, mikään liha ei kropasta raakana ulos tule.
Mitään kipuja ei ollut, joten en tiedä mikä sekin oli. Otin siitä kuvan ja aion todellakin näyttää sitä gynelleni.
Mulla on nyt kp 17 muistaakseni ja mulla on tähän kiertoon mahtunut kahdet kunnon menkat. Tai miksi niitä nyt sitten sanotaan. Aloin jo miettimään sitäkin, että olenko niin mahtipontisesti surrut ja kaivannut keskenmennyttä raskauttani, että kun laskettuaika oli perjantaina, alkoiko kroppa sekoilemaan sen takia ja vuoti kunnolla. Oliko se merkki, että lapsi olisi syntynyt juuri sinä vuodon alun päivänä? En tiedä, tuntuu että sekoan.
Eräs ystäväni sanoi minulle, että KUN raskaudun (hyvä,että joku jaksaa ajatella positiivisesti!), minun on pakko mennä puhumaan peloistani jollekin ammattiauttajalle, en voi elää raskausaikaani tällaisen pelon ja paniikin vallassa, mitä koen jo nyt mahdollisesti alkavaa raskautta kohtaan.
Hän on niin oikeassa. Mielestäni suuri askel parantumiseen, on se, että itse myöntää ja tunnistaa oman ongelmansa.
Tänään klikkaan itseni ulos Facebookista, en halua rasittaa itseäni MUIDEN ihmisten vauva-asioilla.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Kuristaa ja ahdistaa
Vihaan pääsiäistä, olen aina vihannut. Pitkiä pyhiä, ahdistusta, ristiinnaulitsemista ja tuskaa. Telkkaristakaan ei ole koskaan tullut muuta kuin Golgata-dokumentteja ja muuta ahdistavaa.
Viime kesänä ajattelin, että nyt TOIVOTTAVASTI pääsiäisestä tulee miellyttävä tapahtuma, sillä pienokaisemme laskettu aika olisi silloin. Tarkalleen ottaen 18.4 eli Pitkäperjantaina.
Mitä lähemmäs tuo päivä tulee, sitä enemmän ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Eilen kaupassa lapsen kanssa ollessani, minusta tuntui, etten saa ilmaa ja että kyyneleet tulevat väkisin poskille. Nieleskelemällä sain ne pidettyä kurissa autolle asti ja kun istahdin autoon, padot aukesivat. Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi ihmeessä mä en voi raskautua? Miksi sitten kun raskaudun, se menee kesken? MIKSI???
On niin kuristava tunne, kun laskettu aika kolkuttaa ovella. En haluaisi sitä miettiä mutta se on mielessä koko ajan. Kaupassa ajattelin, että ostan itselleni jotain piristävää, vaan koska olen sen ansainnut. En löytänyt mitään kivaa, joten ostin kynttilöitä. Keltaisia kruunukynttilöitä ja yhden saman värisen pöytäkynttilän. Nyt mua ahdistaa ne kynttilätkin. Miksi ostin kynttilöitä?? Polttaessani niitä suren pientä keskenmennyttä raskauttamme ja kiroan itseni, miksi ostin keltaisia kynttilöitä. Minun olisi pitänyt ostaa valkoisia tai violetteja, ei keltaisia, ilon värisiä kynttilöitä. Minun pääsiäisessäni ei ole mitään iloa. Minun elämässäni ei ole juuri mitään iloa. Lapseni on ainoa iloni, ainoa todellinen iloni. Mieskin on iloni silloin kun hän on kotona. Paljon töitä tekevänä häneen ei ainakaan pääse kyllästymään, kunhan välillä käy kotona ilmoittautumassa.
Päässäni jyllää vain yksi ajatus koko ajan, aamusta iltaan ja illasta aamuun- sekundäärinen lapsettomuus. Näen unia, missä vuodan verta, missä pidän kämmenelläni pientä kuollutta, harmaata poikasikiötä ja joku naljailee minulle, että "tuollaisia sinä pystyt maailmaan saattamaan". Yritän huutaa vastaan, mutta en saa ääntä, tukehdun omaan itkuuni.
Olen varma, että keskenmennyt raskaus olisi ollut poika. Keskenmenon jälkeen löysin ihmeellisiä asioita ympäristöstäni, kaikki vaaleansinisiä. Eräälläkin kauppareissulla kännykkääni oli jostain tarrannut vaaleansininen kukkatarra ja mieheni sanoi, että hän puhdistaa sen tarrajäljen alkoholilla, sain hysteerisen huutokohtauksen, että "siihen tarraan et koske!" Koen, että nuo vaaleansiniset "kokemukset" olivat pienen viestejä minulle- "tässä olen äiti, älä itke, minä olin pieni poikasi hetken".
Eihän tämä nyt enää mitään tervettä ole? Itken, kaipaan, suren ja masistelen.
Miten tästä noustaan?
Viime kesänä ajattelin, että nyt TOIVOTTAVASTI pääsiäisestä tulee miellyttävä tapahtuma, sillä pienokaisemme laskettu aika olisi silloin. Tarkalleen ottaen 18.4 eli Pitkäperjantaina.
Mitä lähemmäs tuo päivä tulee, sitä enemmän ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Eilen kaupassa lapsen kanssa ollessani, minusta tuntui, etten saa ilmaa ja että kyyneleet tulevat väkisin poskille. Nieleskelemällä sain ne pidettyä kurissa autolle asti ja kun istahdin autoon, padot aukesivat. Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi ihmeessä mä en voi raskautua? Miksi sitten kun raskaudun, se menee kesken? MIKSI???
On niin kuristava tunne, kun laskettu aika kolkuttaa ovella. En haluaisi sitä miettiä mutta se on mielessä koko ajan. Kaupassa ajattelin, että ostan itselleni jotain piristävää, vaan koska olen sen ansainnut. En löytänyt mitään kivaa, joten ostin kynttilöitä. Keltaisia kruunukynttilöitä ja yhden saman värisen pöytäkynttilän. Nyt mua ahdistaa ne kynttilätkin. Miksi ostin kynttilöitä?? Polttaessani niitä suren pientä keskenmennyttä raskauttamme ja kiroan itseni, miksi ostin keltaisia kynttilöitä. Minun olisi pitänyt ostaa valkoisia tai violetteja, ei keltaisia, ilon värisiä kynttilöitä. Minun pääsiäisessäni ei ole mitään iloa. Minun elämässäni ei ole juuri mitään iloa. Lapseni on ainoa iloni, ainoa todellinen iloni. Mieskin on iloni silloin kun hän on kotona. Paljon töitä tekevänä häneen ei ainakaan pääse kyllästymään, kunhan välillä käy kotona ilmoittautumassa.
Päässäni jyllää vain yksi ajatus koko ajan, aamusta iltaan ja illasta aamuun- sekundäärinen lapsettomuus. Näen unia, missä vuodan verta, missä pidän kämmenelläni pientä kuollutta, harmaata poikasikiötä ja joku naljailee minulle, että "tuollaisia sinä pystyt maailmaan saattamaan". Yritän huutaa vastaan, mutta en saa ääntä, tukehdun omaan itkuuni.
Olen varma, että keskenmennyt raskaus olisi ollut poika. Keskenmenon jälkeen löysin ihmeellisiä asioita ympäristöstäni, kaikki vaaleansinisiä. Eräälläkin kauppareissulla kännykkääni oli jostain tarrannut vaaleansininen kukkatarra ja mieheni sanoi, että hän puhdistaa sen tarrajäljen alkoholilla, sain hysteerisen huutokohtauksen, että "siihen tarraan et koske!" Koen, että nuo vaaleansiniset "kokemukset" olivat pienen viestejä minulle- "tässä olen äiti, älä itke, minä olin pieni poikasi hetken".
Eihän tämä nyt enää mitään tervettä ole? Itken, kaipaan, suren ja masistelen.
Miten tästä noustaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)