Mitä mulle kuuluu

Ihana Gretel jo kyselikin kuulumisia, tarkoituksenani olikin tulla kirjoittelemaan kun lapsonen on kerhossa. Muuten ajatus pätkii kovasti, kun pienellä on koko ajan jotain kerrottavaa.

Lauantainen tyhjennys meni helposti. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti paljon helpommin kuin viimeksi. Kun edellisessä postauksessani kirjoitin, että tyhjennys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskausmateriaalia poistui, sen jälkeen sitä ei enää näkynytkään. Se, mitä kohdusta tuolloin tuli, siinä oli kaikki. Pientä limakalvoroipetta on tullut enää sen jälkeen ja mietinkin, että varmasti joudun kaavintaan tai saan vielä neljännen satsin Cytotecia ja joudun tulla sunnuntaina osastolle uudelleen. En onneksi joutunut, sillä loppu-ultrassa näkyi kohdun tyhjentyneen kunnolla. Limakalvoa oli vielä jäljellä, mutta muuten kaikki poistunut.
En tarvinnut piikkiä lihakseen, toisin kuin viimeksi, vaan pärjäsin 2x Panacod ja 1xBurana 600mg satsilla. En pysty käsittämään, miksei mulla ollut viimeksi lämpötyynyjä apuna, sillä ne auttoivat oikeasti ihan hirmu paljon! Mulla oli niin ihana kätilö, joka väsymättä ravasi lämmittämässä niitä pusseja mulle. Mulla oli aluksi vain yksi lämpötyyny, mutta kun kivut yltyivät, pyysin toisenkin, yksi selkään ja yksi vatsaan.

Lauantai meni vähillä itkuilla, olen niin turtunut tähän paskaan, ettei oikein enää edes itketä.
Mies oli mun kanssa osastolla koko päivän, 12h hän istui erittäin epämukavalla tuolilla mun seurana, kävi välillä vain syömässä ja hakemassa mulle juotavaa. Mä sain osastolla kaksi ateriaa, jotka nyt ei olleet paskanhäävejä, mutta kyllä niillä hengissä pysyi. Nälkä oli tajuton koko päivän.

Sunnuntaina kävimme kolmestaan syömässä ravintolassa ja siellä iski totaalinen melankolia. Katselin iloista lastamme siinä piirtelemässä ja iski tajuntaan ajatus, että hän ihan oikeasti taitaa jäädä ainokaiseksemme. Tuli niin surullinen olo ja mietin niitä neljää pientä suojelusenkeliä, jotka hänellä nyt jo on, että toivottavasti varjelevat ainokaistamme hänen elämänsä poluilla mahdollisimman hyvin.

Autossa kotiinpäin matkatessamme radiosta tuli jokin ihme nyyhkybiisi (terkkuja vaan radio Aallolle!) ja hanat aukesivat ihan totaalisesti. Mä olin niin surullinen. Mä en vaan pysty käsittämään mitä ihmettä tää kaikki on, miksi elämä kohtelee meitä näin. Miksi? Multa loppuu sanat.

Se, mikä mua on auttanut jaksamaan tässä kaikessa paskassa, on ollut tieto tuulimunasta. Mulle kerrottiin perjantain ultrassa että kyseessä on tuulimuna. Mietin, että paska säkä, mutta joo, mullehan sattuu.
Lauantain ultrassa keskusteltuani toisen lääkärin kanssa, kävi ilmi, että alkio oli olemassa, sen koko vastasi perjantain (rv 7+4) ultrassa kahta viikkoa pienempää. Sykettä ei näkynyt ja hän katsoi vielä jotain virtauksiakin, niitä ei ollut. Alkion koko oli noin millin.
EIHÄN KYSEESSÄ SILLOIN OLE TUULIMUNA????????!!!!!

Mua alkas surettamaan ihan kympillä kun kuulin tuon tiedon. Miksi helvetissä mulle on syötetty pajunköyttä ja kerrottu raskauden olleen tuulimuna. Alkio oli ihan selvästi olemassa kun kokokin vastasi viikkoja 5+4? Lääkäri joka mut ultras perjantaina, on lapsettomuuslääkäri ja ollut alalla vuosikymmenet. Miksi hän sanoi näin?

Aion kysyä asiaa häneltä, kunhan saan voimia siihen. Mulla ei ole mitään asiaa polin suuntaan tässä vaiheessa, seuraava hcg-mittaus on vähän ennen joulua, toivottavasti on laskenut nollaan jo siinä vaiheessa.
Samalla, kun soitan ja kysyn niitä tuloksia, kysyn tästä tuulimunatuomiosta.

Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut sitä, etteikö alkio olisi ollut kuollut, näinhän sen itsekin. Ei sykettä, ei mitään eloa. Kuolleesta on mahdotonta saada elävää, vaikka kuinka odottelisi.

Onneksi lähdemme pian etelään. Olen niin irtioton tarpeessa. En jaksa olla täällä pimeässä, koleassa, masentavassa paikassa. Tarvin valoa ja iloja, lapsen naurua ja nautintoa kun saa läträtä vesipuistoissa. Haluan istua illalla rauhassa ja juoda Sangriaa ja katsella tähtitaivaalle, miettiä mikä tähti on mikäkin enkelimme.

Tammikuussa on edessä kromosomitutkimukset, kyseessä oli neljäs keskenmeno.
Voi kun meidän pieni pakkastyyppimme selviäisi sulatuksesta ja saisimme hänet kyytiin. Enää en toivo mitään. En yhtään mitään. Odotan vain.

Kuristaa ja ahdistaa

Vihaan pääsiäistä, olen aina vihannut. Pitkiä pyhiä, ahdistusta, ristiinnaulitsemista ja tuskaa. Telkkaristakaan ei ole koskaan tullut muuta kuin Golgata-dokumentteja ja muuta ahdistavaa.
Viime kesänä ajattelin, että nyt TOIVOTTAVASTI pääsiäisestä tulee miellyttävä tapahtuma, sillä pienokaisemme laskettu aika olisi silloin. Tarkalleen ottaen 18.4 eli Pitkäperjantaina.
Mitä lähemmäs tuo päivä tulee, sitä enemmän ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Eilen kaupassa lapsen kanssa ollessani, minusta tuntui, etten saa ilmaa ja että kyyneleet tulevat väkisin poskille. Nieleskelemällä sain ne pidettyä kurissa autolle asti ja kun istahdin autoon, padot aukesivat. Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi ihmeessä mä en voi raskautua? Miksi sitten kun raskaudun, se menee kesken? MIKSI???

On niin kuristava tunne, kun laskettu aika kolkuttaa ovella. En haluaisi sitä miettiä mutta se on mielessä koko ajan. Kaupassa ajattelin, että ostan itselleni jotain piristävää, vaan koska olen sen ansainnut. En löytänyt mitään kivaa, joten ostin kynttilöitä. Keltaisia kruunukynttilöitä ja yhden saman värisen pöytäkynttilän. Nyt mua ahdistaa ne kynttilätkin. Miksi ostin kynttilöitä?? Polttaessani niitä suren pientä keskenmennyttä raskauttamme ja kiroan itseni, miksi ostin keltaisia kynttilöitä. Minun olisi pitänyt ostaa valkoisia tai violetteja, ei keltaisia, ilon värisiä kynttilöitä. Minun pääsiäisessäni ei ole mitään iloa. Minun elämässäni ei ole juuri mitään iloa. Lapseni on ainoa iloni, ainoa todellinen iloni. Mieskin on iloni silloin kun hän on kotona. Paljon töitä tekevänä häneen ei ainakaan pääse kyllästymään, kunhan välillä käy kotona ilmoittautumassa.

Päässäni jyllää vain yksi ajatus koko ajan, aamusta iltaan ja illasta aamuun- sekundäärinen lapsettomuus. Näen unia, missä vuodan verta, missä pidän kämmenelläni pientä kuollutta, harmaata poikasikiötä ja joku naljailee minulle, että "tuollaisia sinä pystyt maailmaan saattamaan". Yritän huutaa vastaan, mutta en saa ääntä, tukehdun omaan itkuuni.

Olen varma, että keskenmennyt raskaus olisi ollut poika. Keskenmenon jälkeen löysin ihmeellisiä asioita ympäristöstäni, kaikki vaaleansinisiä. Eräälläkin kauppareissulla kännykkääni oli jostain tarrannut vaaleansininen kukkatarra ja mieheni sanoi, että hän puhdistaa sen tarrajäljen alkoholilla, sain hysteerisen huutokohtauksen, että "siihen tarraan et koske!" Koen, että nuo vaaleansiniset "kokemukset" olivat pienen viestejä minulle- "tässä olen äiti, älä itke, minä olin pieni poikasi hetken".

Eihän tämä nyt enää mitään tervettä ole? Itken, kaipaan, suren ja masistelen.
Miten tästä noustaan?

Miten uskallat?

Luin erästä blogia. Blogi ei kuulu kirjanmerkkeihini, enkä ole siellä kovasti vieraillut. Huomasin, että kyseessä oli pitkän linjan primäärinen lapsettomuus ja raskaus oli saanut hoidoilla alkunsa. Oli ollut vuotelua ja oli oltu varhaisultrassa. Kaikki oli hyvin ja nyt oli taakka pudonnut harteilta, uskallettiin nauttia raskaudesta ja alkaa odottamaan loppuvuodesta syntyvää vauvaa.

En_mä_vaan_uskaltaisi_iloita.
Ehkä musta on tullut kovan luokan pessimisti, mutta hei, pessimisti ei pety!!
Itse olin keskenmenneessä raskaudessa neuvolalääkärissä viikolla 5 kun pelkäsin, ettei kaikki ole kunnossa. Ei ollut kipuja, ei vuotoja ei mitään. Vaan se tunne.
Kävin varhaisultrassa viikolla 7 (muistaakseni?) ja kaikki oli hyvin.
Sitten PANG! Halolla naamaan, täysin odottamatta, nurkan takaa, sata lasissa.
"valitettavasti, sykettä ei ole".

Muistakaa ihmiset, onni voi kääntyä koska vaan, en antaisi liikaa ilolle valtaa ettei tipu vielä korkeammalta ja vielä lujempaa.



kuva täältä

JOS vielä joskus itse raskaudun (alkaa olla maailman ihmeiden sarjassa se todennäköisyys), en todellakaan kailota asiasta Facebookissa, enkä muissakaan yhteyksissä. Olen asiasta hissun kissun, tänne toki asiasta kerron heti testiin kusaistuani :) mutta muuten pidän suuni kiinni.
Mahtavaa kun kaikki tietävät ja sitten tuleekin rysähdys maanpinnalle.

Huomaatteko, että en kauheasti luota siihen, että ihmeen ja kumman kautta mahdollisesti alkunsa saava raskaus johtaisi yhtään sen kummempaan kuin suureen suruun ja pettymykseen ja lisääntyvään itseinhoon..?

Ja mikä helvetin itsestäänselvyys sekään on, että kun on yksi lapsi saatettu maailmaan, niitä tulisi automaattisesti lisää, helposti? Tai että ylipäänsään tulisi lisää?
"kun Maire-Petteri täyttää vuoden, niin ajateltiin, että sitten voisi olla hyvä aika alkaa tekemään kakkosta".

"koskas teille lisää lapsia, eikö teidän esikoinen nyt ala olemaan jo sen ikäinen, että pitäisi sisaruksia ajatella?"
-joo, ajateltiin ja oli tulossakin jo, vaan meni kesken, nämä asiat kun eivät ole omissa käsissä.
"ai, no.. on muuten kiva kun sataa välillä, luontokin virkistyy".
-joo, nähdään.

Älkää ihmiset ikinä kysykö toisiltanne, koskas olette lapsia ajatelleet tai koskas teille lisää lapsia kun kumminkin vaivaannutte edellä mainitun kaltaisen vastauksen saatuanne.
Se, montako lasta jollakin on, tai onko ylipäänsä ollenkaan, ei ole teidän päänsärkynne.

kp 26 ja luovuttamisen makua

Eipä tärpännyt tästäkään kierrosta. Olen tehnyt 2 Pregcheckin liuskaa, eka kp 24 ja toinen kp 26 eli tänään, ihan kirkkaita negoja. Oireita olisi vaikka muille jakaa, mutta taitaa olla kyse niistä paljon puhutuista valeraskausoireista.
En ymmärrä, miten oma kroppa voi huiputtaa näin pahasti? Alkuillasta/ illasta alkaa etominen ja menee ihan siihen pisteeseen, että pitää pidätellä oksennusta. Rykimällä olo helpottuu hetkeksi.
Kyse ei ole enää mistään limaisuudesta flunssan yhteydessä, flunssa on ollut ja mennyt.

Alapää on niin märkä, että jokaisella vessakäynnillä paperiin jää oikein kunnon limaa. Se on aina merkki tulevista menkoista.

Eilinen ilta meni sängyssä pyöriessä ja sitten kun mieskin tuli sänkyyn, en saanut enää unta kun hän luki jotain digikirjaa sängyssä. Pyörin ja pyörin ja sitten mies kysyi mikä on. Aloin samantien itkemään. En voinut mitään. Olen edelleen todella paskana siitä keskenmenosta, vaikka välillä on parempia hetkiä. Valvoin sitten koko yön ja voin kertoa, että olo on entistä paskempi.

Tuo iso kynttilä, joka näkyy etusivulla, on kynttilä, jota olen polttanut aina kun on ahdistanut liikaa. Ajattelin, että kun vuosi vaihtuu, aloittaisin puhtaalta pöydältä tuon surunkin suhteen mutta 1.1 suru vyöryi oikein kunnolla paikalle, kun olin sytyttämässä tuota kynttilää ja siinä oli jokin ihmeen valuvika, se kynttilänlanka on jotenkin vinossa eikä se enää syttynyt, sillä oli edellisellä polttamiskerralla valahtanut sinne talin joukkoon ja on nyt niin vinossa ettei sitä enää polteta. Siitäkin tuli itku.
Vaikka olen surrut keskenmenoa omasta mielestäni ihan riittävästi, en nähtävästi kuitenkaan tarpeeksi.
Itku tulee tämän tuosta ja mitä lähemmäs laskettua aikaa mennään, sitä enemmän mua itkettää. Ei saisi miettiä, missä vaiheessa raskaus nyt olisi, mutta minkäs teet.

Lueskelin eilen muutamaa keskenmenoryhmää saadakseni tukea omille ajatuksilleni, mutta mua rupesi niin lujaa ahdistamaan. Pieniä arkkuja, pienten ihmisten hautajaisia, surua, masennusta, itsemurha-ajatuksia...
Eilen taas sain huomata (olen kova stalkkaamaan Facebookissa) että eräs, jolla on lapsi syntynyt samoihin aikoihin kuin meidän lapsemme, on nyt raskaana. Alkas niin kovaa masentamaan.
Työtön alkoholisti-isä ja työtön äiti, saavat toisen lapsensa. En voi ymmärtää.

Olen niin pohjalla tämän suruni ja mitättömyyteni kanssa, että olen pyytänyt jo esirukouspyyntönä apua muilta ihmisiltä..Vaikka en mikään uskovainen ole (ainakaan en tiedosta sitä) niin silti on hyvä tietää, ettemme ole tässä elämässä yksin, vaan jonkun suuremman voiman on meitä vahdittava ja suojeltava. En vain ymmärrä, missä tuo voima on silloin, kun sitä tarvitaan.

kp 6

Menkkajuttuja, ällövaroitus.

Menkat alkavat olla ohitse. Oli oikeastaan aika huomaamattomat menkat tällä kertaa, kipuja toki oli, samoin kuin vuotoa, mutta jostain kumman syystä pystyin taas pitkästä aikaa käyttämään tamponia! Olin naperon kanssa uimassa vaikka oli menkat, en muista koska olisin viimeksi uinut menkkojen aikaan, olenkohan koskaan?!
Lisäksi Orudikset pitivät kivut poissa lähes kokonaan, vaikka otin jopa vähemmän kuin lääkäri määräsi.
Lentomatkakin meni hyvin menkkojen kanssa, Tukholmaan saavuttuamme kävin heivaamassa tamponin roskikseen ja vaihdoin siteeseen.
Hassua, miten tällä kertaa tamponi ei edes tuntunut, niinkuin aina ennemmin.
Yleensä istuessa tai istumaan mennessä/ylösnoustessa on tuntunut inhottavalta, mutta ei tällä kertaa.
Ajattelin, että ehkä voin taas alkaa käyttämään niitä, jolloin menkoista ei ole niin haittaa- paitsi tietenkin siinä mielessä, ettei edelleenkään ole raskautunut.

Huonekaverini, joka oli sairaalassa siis yhtä aikaa kuin minä keskenmenon aikana, on raskaana.
Hän raskautui toisesta kierrosta km:n jälkeen. Moni blogi, mitä luen, on muuttunut odotusblogiksi.
Mieli on aika harmaa, en näe oikeastaan mitään hyvää tällä hetkellä juuri missään.
En käsitä edelleenkään, mikä ihmeen epäonni meitä piti kohdata tuon edellisen raskauden kanssa. Miksi ihmeessä sen piti mennä kesken? Kaikki oli niin hyvin kuin olla voi ja sitten pieni sydän ei enää jaksanutkaan.
Itkettää.

En pysty iloitsemaan tällä hetkellä kenenkään raskaudesta, en edes huonetoverini. Tottakai häntä onnittelin ja muuta, mutta vilpittömästi en sitä tehnyt. En voi.

Ps. ikäseulapapan tulos normaali, se sentään on hyvin. 

kuudes päivä.

Kuusi päivää on kulunut siitä, kun kuulimme pienokaisemme kuolleen.
Päivä, jolloin elämämme muuttui. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella, miten kova paikka keskenmeno on. Olihan meillä huhtikuussa tänä vuonna lyhytaikainen ilo, kun plussasin ja saman päivän iltana alkasi vuoto rajumpana kuin normaalisti. Itkimme silloinkin.
Mutta nyt, kun raskaus oli kuitenkin ehtinyt jo viikolle 9, tuska on moninkertainen. Tieto siitä, että pieni ei koskaan tule kotiin, on sydäntä raastavaa.
Miten ihana oli katsella ultrassa reipasta sydäntä ja kuulla lääkärin sanat, että oikein on reipas syke.
En olisi ikinä voinut uskoa, että tilanne kääntyy surulliseksi niin pian.

Vaikka kuinka yritän tsempata itseäni, mieheni ja muiden läheisteni lisäksi, en vain kykene tätä tilannetta oikein käsittelemään. Eilen illalla, ollessamme koko perhe iltakävelyllä, yhtäkkiä kotia lähestyessämme alkoi kurkkua kuristamaan ja paine rinnassa kasvamaan. Mies meni lapsen kanssa kotiin ja minä jatkoin yksikseni vielä pienen lenkin. Oli pakko itkeä itku pois. Siihen en osaa sanoa, auttoiko se oloa, mutta oli tarve saada itkeä hetki ihan yksin.
Lapsen ollessa hereillä jaksan tsempata, vaikka tänään on ollut tosi raskasta. Sain polilta nukahtamislääkettä mukaani, Stilnoctia ja se ei sovi minulle lainkaan. Olen edellisyönä valvonut 3 h lääkkeen ottamisen jälkeen ja unenlaatu oli muutenkin surkeaa. Aamulla olen kyllä väsynyt ja olo on niin raskaan tuntuinen, etten jaksa kättä nostaa.

Aikaisemmin polilta saamani Zopinox oli minulle paremmin sopivaa joten soitin polille tänään ja pyysin sitä lisää. en ole aikaisemmin joutunut turvautumaan nukahtamislääkkeisiin, mutta nyt, tämä tilanne on muutenkin niin raskas minulle henkisesti ja jos vielä joudun yöt valvomaan, en selviäisi arjesta pienen lapseni kanssa, kun mies on töissä.

Aloitin Metforminit uudelleen heti tyhjennyksen jälkeen, ne tasapainottavat minulle sopivalla tavalla munasarjojen toimintaa ja sopivat muutenkin minulle. Jospa edes kroppa toipuisi tästä koettelemuksesta nopeasti.
Vuoto on ollut aika kesyä ja kipulääkkeiden suhteen olen pärjännyt yhdellä Ketorinilla päivässä.

Koettelemus on sellainen, että en toivo pahimmalle vihamiehellenikään, vaikka onneksi minulla ei sellaisia edes ole.

Hiljaisena toiveenamme on, että meitä kohtaisi uusi onni mahdollisimman pian. Se olisi parasta terapiaa.

Keskenmeno

Sananakin keskenmeno on jotain aivan hirveää. Saati, että sen joutuu itse kokemaan.
Olin raskausviikolla 10+5 (ti 24.9) kun olin kuntosalilla treenaamassa. En treenannut mitenkään kauhean rajusti, ei kyykkyjä, punnerruksia tms vaan ehkä hieman reippaampi aerobinen treeni.
Treenin lopussa tunsin tarvetta käydä vessassa ja pyyhkäistessäni huomasin paperissa pienen vaaleanpunaisen valkovuotopalleron. Ajattelin, että kyse olisi jostain harmittomasta, olinhan juuri fyysisesti ponnistellut. Illalla kotona valkovuotoa tuli hieman reippaammin ja olin ihan paniikissa. Mies yritti rauhoitella ja pyysi ottamaan rauhallisesti. Tein työtä käskettyä ja kävin suihkussa jonka jälkeen tulin sohvalle makoilemaan takkatulen ääreen. Itketti silti koko ajan.
Yö meni valvoessa, mietin ja surin asiaa, vaikka samalla yritin jankata itselleni, että kyse on varmaan jostain tavallisesta. Siltikin ääni takaraivossani sanoi, ettei tämä ole normaalia.
Aamulla, erittäin huonosti torkutun yön jälkeen paperiin ei ollut tullut mitään, niinkuin ei yölläkään. Housuun ei tullut missään vaiheessa mitään. Olin jo hieman rauhallisemmalla mielellä, joskin ravasin vessassa koko ajan pyyhkimässä.
Iltapäivällä, keskiviikkona, paperiin tuli enemmän limaa, ei enää valkovuotoa vaan rusehtavaa limaa.
Mies tuli juuri kotiin töistä ja menin ihan shokkiin. Alaselkää ja vatsaa alkoi jomottaa ihan kuin ennen kuukautisia.
Itkin ja tärisin ja olin aivan sekaisin. Mies käski soittamaan terveydenhuollon päivystysnumeroon ja tein jälleen työtä käskettyä. Kerroin tarinani ja sain kuulla, että pitäisi mennä käymään terveyskeskuslääkärillä, että mikäli hän on sitä mieltä, että keskenmeno saattaisi uhata, hän kirjoittaa lähetteen ultraan.
Jonotin tuskissani terveyskeskuksessa 1,5h ja kävin vessassa, ei verta, ei mitään värillistä paperissa. hyvä.

Vihdoin pääsin sisään ja nuori lääketieteen kandidaattimies sanoi että kyseessä on varmasti täysin normaali asia, on hyvin yleistä että vuotelee hieman, varsinkin fyysisen ponnistelun jälkeen. Vaadin pääsyä ultraan, sanoin, etten enää toista yötä valvo.
Sain lähetteen keskussairaalaan gynen polille ja suuntasimme koko kolmihenkinen perheemme (lapsi oli tosiaan mukana, kun emme saaneet hänelle hoitajaa...) kohti keskussairaalaa, kellon ollessa n.21.30.

Onnekseni päivystysvuorossa oli minua yksityiselläkin hoitanut lääkäri, jolle olimme hoitojonossakin (julkiselle) ennenkuin tämä raskaus sai alkunsa. Hän teki sisätutkimuksen ja sanoi, että pelokkaat odottajat, joilla on hieman vuotoa, ovat yksi suurimmista päivystykseen tulevista ryhmistä, teitä on paljon.
No, sisätutkimus tehtiin ja hän totesi, että verestävää limaa tulee ja kun hän otti kätensä pois sisältäni, sitä oli aika reippaasti hänen kädessään.
Sitten käynnistettiin ultralaite ja näyttö oli asetettu sillätavalla, että näin juuri makoillessani, mitä näytöllä tapahtuu.
Hän oli aivan hiljaa, zoomasi, katsoi, loitonsi, katsoi, hänen ilmeensä vakavoitui ja kysyin häneltä, näkyykö syke. Ei vastausta. NÄKYYKÖ SYKE?!?!?! kysyin uudelleen ja hän pyöritti päätään hammastaan purren. "olen pahoillani, ei näy".  Tiesin sen jo ennenkuin hän sanoi sen, sillä näin näytöllä liikkumattoman, rauhallisesti paikallaan kelluvan pienen alkion. Pienessä alkiossa sydän on niin iso osa, että olisin sen itsekin heti nähnyt.
 Lääkäri pyysi istumaan ja halasi. Itkin ja tärisin ja taisin syyttää Jumalaakin siitä, miten hän voi sallia tällaista tapahtuvan. Lääkäri kysyi, haluaisinko rauhoittavia ja kieltäydyin.
Hän kysyi, kerronko aulassa odottavalle miehelleni, vai kertooko hän. Tunsin, etten voi saada sanotuksi mitään järkevää joten pyysin häntä kertomaan.
Mies oli nähnyt heti lääkärin ilmeestä, mitä on tapahtunut. Itkimme yhdessä ja pieni iloinen lapsemme leikki ja väritti värityskirjaansa siinä samalla, toki huomaten, että äidillä ja isillä oli paha mieli.
Pieni masuvauvamme oli menehtynyt rv 8+3 ja oli n.19mm mittainen, kun koon olisi pitänyt vastata rv 10+5. Hän oli kuollut kutakuinkin niihin aikoihin, kun kerroimme iloisina raskaudestamme läheisillemme. Masuvauvamme eli siis vain noin viisi päivää sen Mehiläisellä tehdyn ultran jälkeen, missä miehenikin oli mukana ja missä samainen lääkäri totesi, että kaikki on oikein hyvin ja että koko vastaa viikkoja ja sydämen syke on oikein reipas. Että huoli pois. Niinpä niin.

kuva täältä:

Keskustelimme jatkosta, mitä tulisi tapahtumaan vielä sinä iltana ja seuraavana päivänä.
Kello oli noin. 22.30 kun sain lääkkeen, joka vaikuttaa HCG:n tuotantoon lopettavasti. Siitä lääkkeestä en saanut mitään oireita eikä mitään kipua.
Seuraavaksi aamuksi sovimme menevämme osastolle klo 8.00. Alkoi armoton järjesteleminen, miten saadaan esikoisen hoito järjestymään! kello oli 23.30 illalla ja piti alkaa soittelemaan hoitajia lähipiiristä + tietenkin kertomaan, mitä on tapahtunut. Voi tuskan parahdus mitä hommaa!!

Saimme hoitoasiat järjestettyä kolmen eri ihmisen voimin ja aamulla suuntasimme polille.
Jouduin käytäväpaikalle, sillä osastolla oli ollut paljon leikkauksessa olleita ihmisiä jotka olivat huoneissa, ja lisää oli tulossa kuulemma päivällä.
Käytävällä oli ihan ok olla, mutta kun hoitaja tuli ensimmäisten lääkkeiden kanssa, repesin ihan totaaliseen itkuun ja tärinään.
En halunnut ottaa lääkettä, enkä halunnut, että hän laittaa lääkettä sisälleni. Kävimme hieman keskustelua ja hän kysyi, tunnenko tarvetta puhua asiasta jollekin ammattilaiselle, ettei käy liian raskaaksi taakka kantaa. Sanoin, etten usko asiasta haittaakaan olevan. Hän lupasi järjestää minulle keskusteluapua.
Sain alapään kautta 2 kpl Cytoteciä ja 2kpl suun kautta. Alapään kautta laitettavat saavat verenvuodon alkuun joten kun vuoto alkasi heti ensimmäisen kahden tabletin jälkeen, sain seuraavat lääkkeet (aina 3h välein) vain suun kautta. Ekat siis n.8.30, seuraavat 11.30 ja sitten viimeiset 14.30.
Sain samalla myös kipulääkettä. Ensimmäiset lääkkeet eivät aiheuttaneet kuin hieman verenvuotoa ja sanoin, että haluaisin nähdä alkion kun se tulee ja sain sellaisen oman pöntön mihin päästin asiani. Aina vessassa käytyäni hoitaja kävi kurkkaamassa tuotokseni ja analysoi, mitä oli tullut ulos.
Minulle kerrottiin, että koska olen synnyttänyt jo kerran alakautta, lääkkeiden pitäisi olla tehokkaampia ja raskausmateriaalin pitäisi poistua tehokkaammin.
N.klo 11 pääsin huoneeseen ja kävin samalla vessassa. Soitin hoitajan katsomaan, sillä mielestäni pönttöön oli tipahtanut alkion näköinen verinen klöntti. Hän nappasi sen käteensä ja tutkaili sitä ja sanoi laittavansa sen paperin päälle tutkiakseen sitä tarkemmin.
Hän tuli huoneeseen näyttämään sitä ja sanoi, ettei se hänen mielesään kyllä alkio ole, vaikka se vähän siltä muodollisesti näyttikin. Hänen mukaansa sen olisi pitänyt olla kova ja tuo ei ollut.

Seuraavat lääkkeet tulivat n,11.30 ja sain samalla särkylääketabletin. Noista lääkkeistä alkasivat järjettömät kivut. Ihan kuin synnytyksen avautumisvaiheessa. Selkää jomotti, mahaa särki ja se särkylääke, jonka sain oli kuin tuuleen olisi kussut, ei mitään hyötyä.
Soitin hoitajan paikalle ja pyysin kipupiikkiä.
Kipupiikki rentoutti sen verran (ja vei kivut pois) että pyysin pääsyä pytylle. Hoitaja sanoi, etten missään nimessä saa nousta siihen yksin (vaikka pytty olikin tuotu viereeni, sillä olin yksin huoneessa) ja hoitaja tuli apuun. Pyttyyn holahti toooodella paljon jotakin ja kivut helpottivat kovasti.
En katsellut tuolla kertaa pyttyyn sillä verta tuli niin paljon, että keskityin pyyhkimään sitä alapäästäni, samalla kun mies tuki minua ja hoitaja vaihtoi vaatteitani.
Tuolla kerralla poistui taatusti suurin osa raskausmateriaalista, sillä tunsin sen oikein holahtavan sisuksistani.
Hoitaja tuli myöhemmin kertomaan, että istukka on poistunut ja jotain kalvoja siinä samalla.

Psykiatrinen sairaanhoitaja tuli tapaamaan minua klo 12.30, juuri pahimman lääkepöllyn aikaan. Olin väsynyt (2vrk valvoneena), lievästi psykoottinen (?!) ja erittäin pettynyt ja masentunut. Asia puitiin läpi ja mieleni keveni huomattavasti. Sovimme uuden ajan ensi perjantaille, menen tuolloin käymään samaisella hoitajalla juttelemassa sen hetkisistä tuntemuksista.

Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa jutellessa tunsin, kun vuoteeni kastui. En tiennyt mitä sieltä tuli, enkä alkanut siinä analysoimaan.
Hänen lähdettyään soitin hoitajan paikalle ja lapsiveteni oli tullut ulos. Sitä oli muuten aika paljon, ottaen huomioon, että olin viikolla9 (11).

Vaihdettiin lakanat ja koko vaatekerrasto jälleen kerran ja pian sain kolmannen lääkeannoksen.
Siitä ei enää tullut kipuja enkä vaatinut särkylääkettä.

Pian hoitaja tulikin sanomaan, että saisin mennä ultraan, katsotaan onko kohtu tyhjentynyt.
Lääkäri tutki ja sanoi, että hieman on limakalvopaksuuntumaa vielä ja "jotain kiinteähköä siellä näkyy" mutta että pitäisi illan aikana valua ulos.
Suttasin oikein kunnolla sen ultraushuoneen sillä vielä tuossa vaiheessa vuosin aika rajusti.

Puin päälleni ja sain kotiinlähtöluvan. Mies kehotti käymään suihkussa, sillä hän oli nähnyt että olin sutannut itseni puoleen selkään saakka. Kävin pesulla ja sitten puin, lähdin hakemaan kamppeita huoneesta ja kiitimme hoitajia ja lähdimme kotiin.

Fyysinen ikävä esikoista kohtaan oli järkyttävä ja vaadin ehdottomasti lapseni nopeaa noutoa hoitopaikasta kotiin, sillä halusin vain pitää häntä lähellä ja pussailla, nuuskutella.

Keskenmenosta kroppa palautuu nopeasti, ei ole kipuja, ei jomotuksia ja vatsakin on pienentynyt.
Vielä kun saisi pään mukaan parantumisprosessiin ja sydämen, sillä sydämessä on niin suuri musta möykky että sen sulamiseen menee aikaa. P.A.L.J.O.N.


Olemme erittäin suruissamme, pahoillamme, katkeroituneitakin, emmekä todellakaan usko, että tällaisella on mitään tarkoitusta. Emme halua kuulla, että "kun olette nyt raskautuneet, raskaudutte jatkossakin". Mikään ei tuo menehtynyttä vauvan alkuamme takaisin ja juuri häntä ikävöimme.
Eniten olen pahoillani siitä, ettei rakas esikoisemme saanut nytKÄÄN sisarusta.
Hän niin kovin tykkää pienemmistä lapsista ja on kova hoitamaan.
Tunnen epäonnistuneeni suuresti, kun en pystynyt lasta hengissä sisälläni pitämään. Vaikka kaikki sanovat, että minä en olisi mitään pystynyt tekemään toisin, minä en usko. Vielä. Ehkä sekin päivä tulee.

Nyt sattuu sydämeen niin paljon, että se itkee verta. Ellei esikoistamme olisi, olisin varmasti joutunut jatkohoitoon psykiatriselle. Se on totuus.