kp 26 ja luovuttamisen makua

Eipä tärpännyt tästäkään kierrosta. Olen tehnyt 2 Pregcheckin liuskaa, eka kp 24 ja toinen kp 26 eli tänään, ihan kirkkaita negoja. Oireita olisi vaikka muille jakaa, mutta taitaa olla kyse niistä paljon puhutuista valeraskausoireista.
En ymmärrä, miten oma kroppa voi huiputtaa näin pahasti? Alkuillasta/ illasta alkaa etominen ja menee ihan siihen pisteeseen, että pitää pidätellä oksennusta. Rykimällä olo helpottuu hetkeksi.
Kyse ei ole enää mistään limaisuudesta flunssan yhteydessä, flunssa on ollut ja mennyt.

Alapää on niin märkä, että jokaisella vessakäynnillä paperiin jää oikein kunnon limaa. Se on aina merkki tulevista menkoista.

Eilinen ilta meni sängyssä pyöriessä ja sitten kun mieskin tuli sänkyyn, en saanut enää unta kun hän luki jotain digikirjaa sängyssä. Pyörin ja pyörin ja sitten mies kysyi mikä on. Aloin samantien itkemään. En voinut mitään. Olen edelleen todella paskana siitä keskenmenosta, vaikka välillä on parempia hetkiä. Valvoin sitten koko yön ja voin kertoa, että olo on entistä paskempi.

Tuo iso kynttilä, joka näkyy etusivulla, on kynttilä, jota olen polttanut aina kun on ahdistanut liikaa. Ajattelin, että kun vuosi vaihtuu, aloittaisin puhtaalta pöydältä tuon surunkin suhteen mutta 1.1 suru vyöryi oikein kunnolla paikalle, kun olin sytyttämässä tuota kynttilää ja siinä oli jokin ihmeen valuvika, se kynttilänlanka on jotenkin vinossa eikä se enää syttynyt, sillä oli edellisellä polttamiskerralla valahtanut sinne talin joukkoon ja on nyt niin vinossa ettei sitä enää polteta. Siitäkin tuli itku.
Vaikka olen surrut keskenmenoa omasta mielestäni ihan riittävästi, en nähtävästi kuitenkaan tarpeeksi.
Itku tulee tämän tuosta ja mitä lähemmäs laskettua aikaa mennään, sitä enemmän mua itkettää. Ei saisi miettiä, missä vaiheessa raskaus nyt olisi, mutta minkäs teet.

Lueskelin eilen muutamaa keskenmenoryhmää saadakseni tukea omille ajatuksilleni, mutta mua rupesi niin lujaa ahdistamaan. Pieniä arkkuja, pienten ihmisten hautajaisia, surua, masennusta, itsemurha-ajatuksia...
Eilen taas sain huomata (olen kova stalkkaamaan Facebookissa) että eräs, jolla on lapsi syntynyt samoihin aikoihin kuin meidän lapsemme, on nyt raskaana. Alkas niin kovaa masentamaan.
Työtön alkoholisti-isä ja työtön äiti, saavat toisen lapsensa. En voi ymmärtää.

Olen niin pohjalla tämän suruni ja mitättömyyteni kanssa, että olen pyytänyt jo esirukouspyyntönä apua muilta ihmisiltä..Vaikka en mikään uskovainen ole (ainakaan en tiedosta sitä) niin silti on hyvä tietää, ettemme ole tässä elämässä yksin, vaan jonkun suuremman voiman on meitä vahdittava ja suojeltava. En vain ymmärrä, missä tuo voima on silloin, kun sitä tarvitaan.

Keskenmeno

Sananakin keskenmeno on jotain aivan hirveää. Saati, että sen joutuu itse kokemaan.
Olin raskausviikolla 10+5 (ti 24.9) kun olin kuntosalilla treenaamassa. En treenannut mitenkään kauhean rajusti, ei kyykkyjä, punnerruksia tms vaan ehkä hieman reippaampi aerobinen treeni.
Treenin lopussa tunsin tarvetta käydä vessassa ja pyyhkäistessäni huomasin paperissa pienen vaaleanpunaisen valkovuotopalleron. Ajattelin, että kyse olisi jostain harmittomasta, olinhan juuri fyysisesti ponnistellut. Illalla kotona valkovuotoa tuli hieman reippaammin ja olin ihan paniikissa. Mies yritti rauhoitella ja pyysi ottamaan rauhallisesti. Tein työtä käskettyä ja kävin suihkussa jonka jälkeen tulin sohvalle makoilemaan takkatulen ääreen. Itketti silti koko ajan.
Yö meni valvoessa, mietin ja surin asiaa, vaikka samalla yritin jankata itselleni, että kyse on varmaan jostain tavallisesta. Siltikin ääni takaraivossani sanoi, ettei tämä ole normaalia.
Aamulla, erittäin huonosti torkutun yön jälkeen paperiin ei ollut tullut mitään, niinkuin ei yölläkään. Housuun ei tullut missään vaiheessa mitään. Olin jo hieman rauhallisemmalla mielellä, joskin ravasin vessassa koko ajan pyyhkimässä.
Iltapäivällä, keskiviikkona, paperiin tuli enemmän limaa, ei enää valkovuotoa vaan rusehtavaa limaa.
Mies tuli juuri kotiin töistä ja menin ihan shokkiin. Alaselkää ja vatsaa alkoi jomottaa ihan kuin ennen kuukautisia.
Itkin ja tärisin ja olin aivan sekaisin. Mies käski soittamaan terveydenhuollon päivystysnumeroon ja tein jälleen työtä käskettyä. Kerroin tarinani ja sain kuulla, että pitäisi mennä käymään terveyskeskuslääkärillä, että mikäli hän on sitä mieltä, että keskenmeno saattaisi uhata, hän kirjoittaa lähetteen ultraan.
Jonotin tuskissani terveyskeskuksessa 1,5h ja kävin vessassa, ei verta, ei mitään värillistä paperissa. hyvä.

Vihdoin pääsin sisään ja nuori lääketieteen kandidaattimies sanoi että kyseessä on varmasti täysin normaali asia, on hyvin yleistä että vuotelee hieman, varsinkin fyysisen ponnistelun jälkeen. Vaadin pääsyä ultraan, sanoin, etten enää toista yötä valvo.
Sain lähetteen keskussairaalaan gynen polille ja suuntasimme koko kolmihenkinen perheemme (lapsi oli tosiaan mukana, kun emme saaneet hänelle hoitajaa...) kohti keskussairaalaa, kellon ollessa n.21.30.

Onnekseni päivystysvuorossa oli minua yksityiselläkin hoitanut lääkäri, jolle olimme hoitojonossakin (julkiselle) ennenkuin tämä raskaus sai alkunsa. Hän teki sisätutkimuksen ja sanoi, että pelokkaat odottajat, joilla on hieman vuotoa, ovat yksi suurimmista päivystykseen tulevista ryhmistä, teitä on paljon.
No, sisätutkimus tehtiin ja hän totesi, että verestävää limaa tulee ja kun hän otti kätensä pois sisältäni, sitä oli aika reippaasti hänen kädessään.
Sitten käynnistettiin ultralaite ja näyttö oli asetettu sillätavalla, että näin juuri makoillessani, mitä näytöllä tapahtuu.
Hän oli aivan hiljaa, zoomasi, katsoi, loitonsi, katsoi, hänen ilmeensä vakavoitui ja kysyin häneltä, näkyykö syke. Ei vastausta. NÄKYYKÖ SYKE?!?!?! kysyin uudelleen ja hän pyöritti päätään hammastaan purren. "olen pahoillani, ei näy".  Tiesin sen jo ennenkuin hän sanoi sen, sillä näin näytöllä liikkumattoman, rauhallisesti paikallaan kelluvan pienen alkion. Pienessä alkiossa sydän on niin iso osa, että olisin sen itsekin heti nähnyt.
 Lääkäri pyysi istumaan ja halasi. Itkin ja tärisin ja taisin syyttää Jumalaakin siitä, miten hän voi sallia tällaista tapahtuvan. Lääkäri kysyi, haluaisinko rauhoittavia ja kieltäydyin.
Hän kysyi, kerronko aulassa odottavalle miehelleni, vai kertooko hän. Tunsin, etten voi saada sanotuksi mitään järkevää joten pyysin häntä kertomaan.
Mies oli nähnyt heti lääkärin ilmeestä, mitä on tapahtunut. Itkimme yhdessä ja pieni iloinen lapsemme leikki ja väritti värityskirjaansa siinä samalla, toki huomaten, että äidillä ja isillä oli paha mieli.
Pieni masuvauvamme oli menehtynyt rv 8+3 ja oli n.19mm mittainen, kun koon olisi pitänyt vastata rv 10+5. Hän oli kuollut kutakuinkin niihin aikoihin, kun kerroimme iloisina raskaudestamme läheisillemme. Masuvauvamme eli siis vain noin viisi päivää sen Mehiläisellä tehdyn ultran jälkeen, missä miehenikin oli mukana ja missä samainen lääkäri totesi, että kaikki on oikein hyvin ja että koko vastaa viikkoja ja sydämen syke on oikein reipas. Että huoli pois. Niinpä niin.

kuva täältä:

Keskustelimme jatkosta, mitä tulisi tapahtumaan vielä sinä iltana ja seuraavana päivänä.
Kello oli noin. 22.30 kun sain lääkkeen, joka vaikuttaa HCG:n tuotantoon lopettavasti. Siitä lääkkeestä en saanut mitään oireita eikä mitään kipua.
Seuraavaksi aamuksi sovimme menevämme osastolle klo 8.00. Alkoi armoton järjesteleminen, miten saadaan esikoisen hoito järjestymään! kello oli 23.30 illalla ja piti alkaa soittelemaan hoitajia lähipiiristä + tietenkin kertomaan, mitä on tapahtunut. Voi tuskan parahdus mitä hommaa!!

Saimme hoitoasiat järjestettyä kolmen eri ihmisen voimin ja aamulla suuntasimme polille.
Jouduin käytäväpaikalle, sillä osastolla oli ollut paljon leikkauksessa olleita ihmisiä jotka olivat huoneissa, ja lisää oli tulossa kuulemma päivällä.
Käytävällä oli ihan ok olla, mutta kun hoitaja tuli ensimmäisten lääkkeiden kanssa, repesin ihan totaaliseen itkuun ja tärinään.
En halunnut ottaa lääkettä, enkä halunnut, että hän laittaa lääkettä sisälleni. Kävimme hieman keskustelua ja hän kysyi, tunnenko tarvetta puhua asiasta jollekin ammattilaiselle, ettei käy liian raskaaksi taakka kantaa. Sanoin, etten usko asiasta haittaakaan olevan. Hän lupasi järjestää minulle keskusteluapua.
Sain alapään kautta 2 kpl Cytoteciä ja 2kpl suun kautta. Alapään kautta laitettavat saavat verenvuodon alkuun joten kun vuoto alkasi heti ensimmäisen kahden tabletin jälkeen, sain seuraavat lääkkeet (aina 3h välein) vain suun kautta. Ekat siis n.8.30, seuraavat 11.30 ja sitten viimeiset 14.30.
Sain samalla myös kipulääkettä. Ensimmäiset lääkkeet eivät aiheuttaneet kuin hieman verenvuotoa ja sanoin, että haluaisin nähdä alkion kun se tulee ja sain sellaisen oman pöntön mihin päästin asiani. Aina vessassa käytyäni hoitaja kävi kurkkaamassa tuotokseni ja analysoi, mitä oli tullut ulos.
Minulle kerrottiin, että koska olen synnyttänyt jo kerran alakautta, lääkkeiden pitäisi olla tehokkaampia ja raskausmateriaalin pitäisi poistua tehokkaammin.
N.klo 11 pääsin huoneeseen ja kävin samalla vessassa. Soitin hoitajan katsomaan, sillä mielestäni pönttöön oli tipahtanut alkion näköinen verinen klöntti. Hän nappasi sen käteensä ja tutkaili sitä ja sanoi laittavansa sen paperin päälle tutkiakseen sitä tarkemmin.
Hän tuli huoneeseen näyttämään sitä ja sanoi, ettei se hänen mielesään kyllä alkio ole, vaikka se vähän siltä muodollisesti näyttikin. Hänen mukaansa sen olisi pitänyt olla kova ja tuo ei ollut.

Seuraavat lääkkeet tulivat n,11.30 ja sain samalla särkylääketabletin. Noista lääkkeistä alkasivat järjettömät kivut. Ihan kuin synnytyksen avautumisvaiheessa. Selkää jomotti, mahaa särki ja se särkylääke, jonka sain oli kuin tuuleen olisi kussut, ei mitään hyötyä.
Soitin hoitajan paikalle ja pyysin kipupiikkiä.
Kipupiikki rentoutti sen verran (ja vei kivut pois) että pyysin pääsyä pytylle. Hoitaja sanoi, etten missään nimessä saa nousta siihen yksin (vaikka pytty olikin tuotu viereeni, sillä olin yksin huoneessa) ja hoitaja tuli apuun. Pyttyyn holahti toooodella paljon jotakin ja kivut helpottivat kovasti.
En katsellut tuolla kertaa pyttyyn sillä verta tuli niin paljon, että keskityin pyyhkimään sitä alapäästäni, samalla kun mies tuki minua ja hoitaja vaihtoi vaatteitani.
Tuolla kerralla poistui taatusti suurin osa raskausmateriaalista, sillä tunsin sen oikein holahtavan sisuksistani.
Hoitaja tuli myöhemmin kertomaan, että istukka on poistunut ja jotain kalvoja siinä samalla.

Psykiatrinen sairaanhoitaja tuli tapaamaan minua klo 12.30, juuri pahimman lääkepöllyn aikaan. Olin väsynyt (2vrk valvoneena), lievästi psykoottinen (?!) ja erittäin pettynyt ja masentunut. Asia puitiin läpi ja mieleni keveni huomattavasti. Sovimme uuden ajan ensi perjantaille, menen tuolloin käymään samaisella hoitajalla juttelemassa sen hetkisistä tuntemuksista.

Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa jutellessa tunsin, kun vuoteeni kastui. En tiennyt mitä sieltä tuli, enkä alkanut siinä analysoimaan.
Hänen lähdettyään soitin hoitajan paikalle ja lapsiveteni oli tullut ulos. Sitä oli muuten aika paljon, ottaen huomioon, että olin viikolla9 (11).

Vaihdettiin lakanat ja koko vaatekerrasto jälleen kerran ja pian sain kolmannen lääkeannoksen.
Siitä ei enää tullut kipuja enkä vaatinut särkylääkettä.

Pian hoitaja tulikin sanomaan, että saisin mennä ultraan, katsotaan onko kohtu tyhjentynyt.
Lääkäri tutki ja sanoi, että hieman on limakalvopaksuuntumaa vielä ja "jotain kiinteähköä siellä näkyy" mutta että pitäisi illan aikana valua ulos.
Suttasin oikein kunnolla sen ultraushuoneen sillä vielä tuossa vaiheessa vuosin aika rajusti.

Puin päälleni ja sain kotiinlähtöluvan. Mies kehotti käymään suihkussa, sillä hän oli nähnyt että olin sutannut itseni puoleen selkään saakka. Kävin pesulla ja sitten puin, lähdin hakemaan kamppeita huoneesta ja kiitimme hoitajia ja lähdimme kotiin.

Fyysinen ikävä esikoista kohtaan oli järkyttävä ja vaadin ehdottomasti lapseni nopeaa noutoa hoitopaikasta kotiin, sillä halusin vain pitää häntä lähellä ja pussailla, nuuskutella.

Keskenmenosta kroppa palautuu nopeasti, ei ole kipuja, ei jomotuksia ja vatsakin on pienentynyt.
Vielä kun saisi pään mukaan parantumisprosessiin ja sydämen, sillä sydämessä on niin suuri musta möykky että sen sulamiseen menee aikaa. P.A.L.J.O.N.


Olemme erittäin suruissamme, pahoillamme, katkeroituneitakin, emmekä todellakaan usko, että tällaisella on mitään tarkoitusta. Emme halua kuulla, että "kun olette nyt raskautuneet, raskaudutte jatkossakin". Mikään ei tuo menehtynyttä vauvan alkuamme takaisin ja juuri häntä ikävöimme.
Eniten olen pahoillani siitä, ettei rakas esikoisemme saanut nytKÄÄN sisarusta.
Hän niin kovin tykkää pienemmistä lapsista ja on kova hoitamaan.
Tunnen epäonnistuneeni suuresti, kun en pystynyt lasta hengissä sisälläni pitämään. Vaikka kaikki sanovat, että minä en olisi mitään pystynyt tekemään toisin, minä en usko. Vielä. Ehkä sekin päivä tulee.

Nyt sattuu sydämeen niin paljon, että se itkee verta. Ellei esikoistamme olisi, olisin varmasti joutunut jatkohoitoon psykiatriselle. Se on totuus.

kp 2 ja taukokierto

Niin siinä kävi, vuoto voimistui eilen iltaa kohti ja olin nukkumaan käydessä jo niin kipeä, että jouduin ottamaan lääkettä saadakseni unta. Ei kahta sanaa siitä, oliko kyseessä alkuraskauden keskenmeno. Oikeastaanhan mua harmittaa siinä mielessä vietävästi, että jos olisin jälleen kerran malttanut olla testaamatta siihen kp32 saakka (kuten ensin ajattelin), en olisi edes tiennyt olevani raskaana. Toisaalta taas olen jollain kierolla tavalla onnellinen siitä, että on taas todistettu, että ylipäänsä raskaudun (vaikka onhan mulla tuo napero todisteena).

Soitin tänään toiselle lääkärille, joka hänkin on minua hoitanut, ja kerroin tilanteeni.
Aikamme juteltuamme tulimme siihen tulokseen, että tätä vuotoa seuraa välikierto ja seuraavan vuodon yhteydessä aloitan Clomit taas tupla-annostuksella ja n.kolmisen päivää oviksen jälkeen aloitan Lugesteronit. Tämä oli nyt toinen kerta, kun innostumme poskettomasti plussasta ja sitten samana päivänä tärähtää suunnitelmat paskaksi.

Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä. Pitäisikö meidän tyytyä yhteen pienokaiseen? Emme halua ajatella itsekkäästi, me emme halua lasta itsemme takia, minä pystyn elämään yhden lapsen äitinä, mutta haluamme naperollemme sisaruksen, mielellään kaksi- että hänellä on läheisiä silloinkin kun äitiä ja isiä ei enää ole.

Karu fakta on sekin, että kello tikittää ikänikin puolesta, 35v tulee mittariin syksyllä, joten ... nyt on kumminkin toimittava, ettei tarvi sit itteään siitä syyttää, ettei ole yrittänyt.

Miten tällaista voi kenenkään pää kestää? Oliko se niin liikaa pyydetty, että olisimme saaneet toisen lapsen? Teinit juoksevat hameet korvissa ja pamahtavat paksuksi kertalaakista ja sitten hankkivat abortin, koska eivät halua elämäänsä pilata. Väkisinkin tässä alkaa katkeroitumaan, helvetti sentään!