Maailmani romahti

Itkenyt olen niin,että silmäluomista on verisuonet katkenneet. Kipu on raastavaa,huutavaa tuskaa,mutta silti suurin kipu on sydämessä. näin pienen,liikkumattoman vauvan alun kelluvan lapsivedessä ultrauskoneen näytöllä, maailmani repesi. Hajosi pieniksi palasiksi. Ei sykettä enää. ei pienet raajat liikkuneet.Olin niin shokissa, etten pystynyt miehelleni kertomaan vaan pyysin gyneä kertomaan. Meillä oli naperokin sairaalassa mukana sillä emme saaneet hänelle hoitajaa. Sydämeni särkyi, kun ajattelin,ettei pieni palleromme saakaan sisarusta. Laskettu aika, 18.4.2014 tulee olemaan taatusti päivä,jolloin luhistun,varsinkin, ellen ole uudelleen raskaana.
Olen tänään kokenut lääkkeellisen tyhjennyksen ja olen enemmän kuin saatanallista vihaa täynnä. Olen pettynyt, pettynyt ja pettynyt. Yritän kaiken vihan keskellä miettiä, miksi näin kävi meille!? Lapsen saaminen aluilleen on työn ja tuskan ja ennenkaikkea piiiitkän ajan takana ja sitten käy näin.
Olen sekaisin,eikä kipupiikit, muut särkylääkkeet, kolmen vuorokauden valvominen ja loputon suru,ainakaan paranna tilannetta.
Sairaalapsykologi kävi kanssani juttelemassa ja sovimme tapaamisen myös ensiviikolle. Ihmiset,jotka minua sairaalassa hoitivat,olivat ihania,empaattisia ja sanoinko jo, aivan ihania. Eräskin työvuoroaan lopetteleva vanhempi hoitaja kyynelehti,kun kiitin häntä lämpimästä hoivasta.
Anteeksi sekava tekstini mutta tajunnanvirta on nyt mitä on, ymmärtänette. Ja miksi roikun netissä,kun olen niin sekaisin ja väsynyt,johtuu siitä, että yritän pysyä hereillä vielä tovin,kunnes natiainen menee nukkumaan.

Kirjoittanen lisää, kunhan saan itseäni koottua, nyt on takki niin tyhjä, etten voi kuin..en edes tiedä mitä.