Tuska ja ahdistus

Ei kannata lukea, ellei halua pilata päiväänsä ja haluaa välttää kirosanoja.

Eilen "sain" jälleen lukea raskausuutisia Facebookista. Olin nähnyt päivityksen aikaisemminkin, mutta se oli niin ovelasti kirjoitettu, etten tajunnut että kyse olisi raskaudesta. Eilen kuitenkin tämä päivityksen tekijä, NAAPURIMME, oli kommentoinut omaa tekstiään ja se nousi jälleen seinälleni- luin ja siinä sitä taas oltiin, naama norsunvitulla.

Pohdin samoja kysymyksiä kuukaudesta toiseen, ajatukseni kiertävät yhä enemmän ja enemmän pienenevää kehää- musta tuntuu että nämä ajatukset vainoavat mua. Syytän itseäni, miestäni, maailmankaikkeutta, kaikkea mahdollista siitä, että meitä ei toistamiseen onni kohtaa.

Miksi ihmeessä reagoin näin raskausuutisiin? Onko tämä ihan normaalia? Ihan samantien iski valtakunnan vitutus- miksi naapureitamme siunataan kolmannella lapsella kun me emme saa edes toista? Mitä VITTUA mä olen tehnyt väärin tässä elämässä??

 

Mun elämää, tää polku ei johda mihinkään.

  

 

Pregnyl vol III

Jälleen on Pregnyl tuikattu. Jälleen on lapsi mummulla hoidossa että pääsimme jälleen heiluttelemaan peittoja ja pistämään tuon pirulaisen minuun.
Nyt, kaksi kertaa onnistuneesti ampullit rikottu ja onnistuneesti pistetty- mieli on ihan luottavainen. Ehkä, jos ensi kertaa tarvitaan, voimme jättää pistelyt ja peittojen heiluttelut iltaan, kun lapsi on nukahtanut.

Mies sanoi, että hänellä on tästä kierrosta hyvä kutina. Että saattaisimme onnistua. Voi kunpa hän olisi oikeassa!

Olemme nyt siinä vaiheessa julkisen hoitojen kanssa, että lähete on tosiaan laitettu sinne, lähetteenä toimii tämä yksityisen epikriisini.
En ole vielä saanut mitään vahvistusta (kuten vuosi sitten), että olisin jonossa, joten lääkärin arvioiden mukaan, se ei ehkä ole mennytkään vielä käsittelyyn- lähete laitettiin kumminkin noin kuukausi sitten ensimmäisen kerran.
No. fakta on se, että mikäli ehdin käydä siellä julkisella ensimmäisen kerran ja sattuisin vaikka sen jälkeen raskautumaan ja olisi niin paska säkä, että menisi taas kesken, en joutuisi jonosta pois.
Mutta jos raskautuisin nyt, enkä ehtisi edes suunnittelukäynnille ja menisi kesken, joutuisin taas odottamaan vuoden, sillä tippuisin jonosta pois.

                            Itkubiisi, jota pystyn jo nykyään laulamaan lapselleni itkemättä.

Pelottaa edes ajatella. Elän tätä hetkeä, toivon, rukoilen ja sytytän toivon kynttilöitä. Pieni suojelusenkelimme, auta isiä ja äitiä tässä asiassa. Vala meihin uskoa ja anna meidän onnistua.
Äidillä on sinua kova ikävä.

Vuosipäivä

Tänään on mennyt vuosi tähänastisen elämäni suurimmasta tragediasta, keskenmenosta. "Oletpa päässyt vähällä"- ajattelee moni. Ei haittaa. Minun tragediani, josta en ole vieläkään päässyt yli. En tokikaan mieti sitä koko aikaa, en edes päivittäin, en edes viikottain. Mutta kun se jostain tulee mieleen, itku ja kyyneltulva putkahtaa paikalle salamana. En oikein edes haluaisi muistaa, miten rikki olin tapahtunutta seuraavina päivinä, viikkoina, kuukausina.
Toivoin, pyysin ja rukoilin uutta raskautta nopeasti. Tässä ollaan, lähtöpisteessä. Vuosi on mennyt ilman pienintäkään raskautumisyritystä.

Pelkään totisesti, koenko sitä onnea enää koskaan, että saisin oman vastasyntyneen laskea rinnalle ja vain ihmetellä pientä elämää. Jokainen kuukausi vie minut lähemmäksi sitä ajatusta, että meidän kohtalomme on olla yhden lapsen perhe.
Olenko ollut huono äiti? Huudanko lapselleni? Tarjoanko tarpeksi virikkeitä? Rakastanko tarpeeksi? Jostainhan minua rangaistaan, se on selvä.
Viimevuonna sentään raskauduin huhtikuussa ja elokuussa, tosin molemmat menivät kesken, senhän me jo tiedämme.

Letrozoleja olen nyt ottanut vuoropäivinä yhtä ja kahta. Kahden tabletin päivinä päänsärky on niin voimakasta, että se on pahempaa kuin kovimmissa migreenikohtauksissa. Oksettaa, näen salamoita, huimaa. Olen vakavissani ajatellut viheltää pelin poikki. Yhden lapsen kanssa on niin helppo olla, kun hän nukkuu, koko talo on hiljainen, eipä tarvitse nukuttaa muita. Matkustaminen on helppoa yhden kanssa, puhumattakaan kustannuksista.
Yritän saada itseni ajattelemaan muka positiivisesti, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Paskaa. Paskaa. PASKAA.

This pain is killing me

Kp 1. Kipu on kova ja vuoto runsasta. Särkylääkkeeseen oli jälleen turvauduttava. Onneksi Ekolosta tilaamani tamponit vievät oloa parempaan suuntaan..ei tarvi hautovasta tunteesta kärsiä.
Etukäteen testaaminen leikkasi pahanolon ja pettymyksen piikin jälleen pois ja olin lähinnä tyytyväinen, kun vuoto oli yöllä alkanut. Eipä tarvinnut ylimääräisiä odotella.

Mä olen vähän miettinyt,että laajentaisin blogini asiasisältöä johonkin muuhunkin aiheeseen, olisko toiveita, mitä haluaisitte minun postaavan?

03.50

valvon. Olen eri huoneessa kuin muu perhe. Mies ja lapsi nukkuvat meidän makuuhuoneessamme ja minä olen vierashuoneessa, syystä että miehellä on kurkku kipeä ja hän kuorsaa. En saa nukuttua kun hän kuorsaa. On kuin maa tärisisi.
minä nukun siksi täällä, kun täällä on niin huono sänky ja minun kroppani kestää tätä sänkyä paremmin kuin miehen, eikä kipeydy kuten hänellä.
syy miksi valvon, ei liity menkkojen tulemiseen vaan käteeni. Haravoin tänään pihamme ja oikeaa käsivartta, olkaa ja koko raajaa särkee niin vietävästi. Kävin juuri lääkekaapilla ja tässä odottelen lääkkeen vaikutusta.
Yö on ihanaa aikaa, kuunnella omaa hengitystään ja mietiskellä. Kerrankin hyvin positiivisia ajatuksia. :)

Nega

Nega testattu, tänään kp 30 ja Pregnylistä 12 päivää.
Ei muuta kerrottavaa.

onko oikeesti pakko?

mä haluaisin vaan nukkua. Mua ei huvita mikään eikä mikään tunnu miltään.
kaveri kysyy facessa, pidettäiskö tyttöjen ilta, en jaksa vastata. Ei huvita tyttöjen illat.
Ruokaa en jaksa laittaa, mutta kun on pakko. Oksettaa pelkkä ruoan hajukin, oon niin väsynyt, kaikkeen. En jaksa olla vaimo, hyvä kun jaksan olla äiti. Se on ainoa, mitä mun on jaksettava.


Lisäksi vituttaa sekin, että sitä perkeleen rillimukia ei löydy MISTÄÄN!