kystan kuolema

olin kystan seurantaultrassa muutama tunti sitten ja kystasta ei ollut mitään jälkeä enää. Vuoto alkoi eilen aamupäivällä, yhden päivän päästä vimpasta Primolutista.


painoa on pudonnut niin paljon että senkään puolesta ei mitään estettä inseminaatiolle, joka mahdollisesti tapahtuu ensi viikon lopulla tai seuraavan viikon alussa.


huomenna aloitan Letrozolit annoksella 2tbl/pvä ja ensi viikon torstaina folliultra. Saas nähdä!  

Lukko

Olen ollut kauhuissani. Lääkäri ei maininnut käynnilläni mitään erikoista kystasta, muutakuin että siellä sellainen on. Ei maininnut muuten munasarjastakaan, kun vasta paperissa, joka tulee sairaalakäynnistä aina jälkikäteen.

"...ovariossa kysta, jossa pieni papillaarinen nystyrä!..

"...ovario aivan kiinni kohdussa"

Olen ennenkin ihmetellyt lääkärin lähettämiä papereita, niissä on asioita, mistä ei käynnillä puhuta mitään. Yritin tavoitella häntä sairaalasta, tuloksetta, Puhelimeen vastannut hoitaja sanoi, "ei se välttämättä.. tai siis.. no, välttämättä tarkoita mitään pahaa".

Arvatkaa, paransiko mieltäni?

Laitoin sitten lääkärille spostia ja kysyin asiasta. 

Kerroin myös, että kun minunlaisessani tilanteessa oleva ihminen lukee PAPERISTA, jonka saa kotiin ja käsiinsä iltakymmeneltä, että hänen sisällään olevassa kystassa on jokin PAPILLAARINEN NYSTYRÄ ja aloittaa googlettamisen asiasta, (kun ei muutakaan tietolähdettä ole), syöpädiagnoosi on valmis.

Mies oli sitä mieltä, että mikäli lääkäri laittaisi jotain syöpäepäilyä potilaalle TIEDOKSI, kirjeellä, hän olisi niin hakoteillä kuin olla voi. 

Kerroin miehelleni asiasta, että olen niin väsynyt tähän jatkuvaan tulkitsemiseen ja pahimman pelkäämiseen.. koko ajan vaan odotan ja pelkään, koska tippuu jokin suurempi pommi KUIN selittämätön sekundäärinen lapsettomuus osaksemme. 

Mies sanoi, että mun pitää ehdottomasti saada itselleni jotain muuta ajateltavaa. Tämä lapsettomuus, yrittäminen, henkinen taakka, on sellainen LUKKO mulle, että tässä suossa rämpiminen ei voi tuoda toivottua tulosta, vaikka kuinka rukoilisi. 

Että mulla on järkevä mies!

Olen niin syvällä tässä mudassa, mun päässä ei pyöri muutakuin nämä asiat. Hoidan lapseni mutta kaikki muu aika, mitä hän nukkuu/ leikkii itsenäisesti, mietin ja märehdin lapsettomuutta. 

Niinpä, koin kaiketi jonkinlaisen herätyksen! Olen yrittänyt unohtaa kaikki asiat (niin hyvin kuin jatkuvalta vatsakivulta olen pystynyt) ja keskittänyt ajatukseni toisaalle. Olen siivonnut, silittänyt, ulkoillut lapseni kanssa ja tänään olimme aamupäivällä harrastamassakin yhdessä. Odotan vain, että päivät kuluvat ja pääsisin tuosta kystasta eroon. 

Sain vastauksen lääkäriltäni tänä aamuna,ei ole mitään syytä epäillä mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa. 

Munasarjakysymykseen jäi vastaus saamatta. 

Lääkärilläni ei ole kuulemma tarvetta pimittää asioita.

Kysynpä vaan, miksei voi sitten selittää asiaa ko. kirjeessä vaikka muutamalla sanalla?? 

Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että mulla on hyvä lääkäri, ei varmasti paras, mutta ainakin parempi kuin minua aiemmin hoitanut. 

Olen löytänyt kovasti ilon aiheita eilen ja tänään, ihan arkielämästä. 

Eilen nautin kovasti kun pääsimme lapsen kanssa tekemään lumiukkoa, siis olemme joutuneet kaksi viikkoa kykkimään sisällä erilaisten sairauksien takia, on ollut kovaa kuumetta, kurkunpääntulehdusta, influenssaa, mahatautia.. you name it! 

Niin ihana olla ulkona, oikein vetää raitista ilmaa keuhkot täyteen!

Tänään pesin ulkoilumme ja harrastuksemme jälkeen pyykkiä ja vein ulos kuivumaan, miten ihanaa!

Mukavaa on myös se, että lyhyen ajan sisällä on tulossa monenlaista kekkeriä perhepiirissä, onneksi ei kuitenkaan  yksiäkään ristiäisiä!!

Kyllä tämä tästä, taas kerran :)

ps. onko tämä tausta mahdollisesti parempi? itse kauhistuin, kun luin koneella tuolla mustalla taustalla ollutta tekstiä, sattui silmiin! 

Pakollinen inseminaatiotauko, kuinkas muuten

Olin tänään folliultrassa. En nukkunut juurikaan, sillä aika oli niin aikaisin aamulla, että jännitin vain, heräänkö ajoissa.
Tämän päivän ultrassa oli tarkoitus nähdä suuri, kaunis johtofolli, joka olisi tarpeeksi kypsä irtoamaan piakkoin ja suuntaisimme Tampereelle IUI:n.
Lääkäri hihkaisi katsoessaan oikeaa munasarjaa, siellä oli komea "folli". Mitattuaan sen, hän totesi, ettei kyseessä olekaan folli vaan KYSTA. No mitä helvettiä?? TAAS?

Kyllä vain, ei johtofolli voi olla kp 10 kooltaan 30 mm.
En voinut muuta kuin alkaa itkemään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Takki on niin tyhjä!!!!!!

Olen tsempannut laihduttamisen kanssa ja saanut BMI:n alle hoitorajan, eikä mua edes punnittu siellä sairaalassa. Kun tuo kysta oli siellä, kaikki muu oli turhaa.

Mulla on aika uuteen ultraan helmikuun lopussa, mutta tiedän historian toistavan itseään ja kystan perkele on paikallaan tiukasti vielä tuolloin. Tarkoittaa siis sitä, että maaliskuussakaan emme pääse inseminaatioon.

Saa nähdä, ehdimmekö sinne lainkaan, ennen kesätaukoa.

Viime vuoden alku oli ihan samanlainen- suvantovaiheen jälkeen alettiin folleja stimuloimaan ja sitten tuli kysta, jonka poistuminen kesti 3kk.
Kai ne tuntemukset, joita koin välittömästi aukkarin jälkeen viimekuussa, olivat sitten tästä kystasta johtuvaa.

Nyt olen vetänyt naamariin Letrozoleja aivan turhaan ja saan vetää perään Primolut-kuurin jälleen kerran, että saadaan vuoto alkamaan ajallaan. Vitutus on lievä sana.

KYLLÄ ELÄMÄ ON MAHTAVAA!!

it´s the little things that make me happy

Ajattelin istahtaa hetkeksi koneelle kahvikupposen kanssa ja kertoa vähän kuulumisia.

Tänään on kp 1, kaksi päivää tuloaan tehneet menkat alkasivat viimein. Aika tehokkaasti nuo Primolutit tuntuvat toimivan, kun aina 1-2 päivän päästä viimeisestä tabletista vuoto alkaa.
Ei harmita, päinvastoin- kun kerran tiesin, että vuoto on alkamassa, odotin vain sen alkamista ajallaan, että saadaan iso pyörä pyörähtämään eteenpäin.

Tässä kierrossa on siis tarkoitus ottaa Letrozolit kp 3-8 ja sitten 6.2 mulla on sairaalassa folliultra, missä sitten katsotaan lääkkeiden vaste ja se, lähdetäänkö kohti Tamperetta ja IUI:ta vai ei.

kuva

Nyt täytyy sanoa sen verran, että olen kaikkeni tehnyt sen eteen, että asiat onnistuisivat.
Painonpudotus on ollut mulle AINA erittäin nihkeää ja varsinkin se tasapainotteluvaihe on aina tuottanut ongelmia.
NYT olen päättänyt, että enää en samoja kiloja tiputtele. Olen viimeiset 5 vuotta pudottanut painoa ja aina saanut kaiken takaisin- korkojen kera. En ole koskaan painanut niin paljon, kuin kesällä 2012 ja voin kertoa, että en tule enää koskaan painamaankaan.

Suurena kannustimena on tietenkin alkavat hoidot, joissa BMI pitää olla 35 tai alle. Olen päättänyt että hoitoihin mennään ja niihin pääseminen ei todellakaan jää kiinni mistään sadoista grammoista.
Hoitoihin pääsemisen ohella kannustimena on tietenkin oman terveydentilan ymmärtäminen. Olen ollut ylipainoinen niin kauan kuin muistan ja haluan toimia esimerkkinä omalle tyttärellenikin- missä olen hyvin onnistunutkin. Herkkujahan meillä ei syödä kuin  yhtenä päivänä viikossa, silloinkin kohtuudella.

Kesällä 2012 painoin 12 kg enemmän kuin tänä aamuna.
Lokakuussa 2014  9,3kg enemmän kuin tänä aamuna.

Olen erittäin tyytyväinen painonpudotukseeni, mikä on ollut huimaa tietenkin alussa, mutta pikkuhiljaa tasoittunut. Mun tavoitteena on saada ensin 10kg pois, sitten viisi lisää ja taas viisi lisää.

Ensimmäinen etappi on nuo inseminaatiot, jotka alkavat toivon mukaan ensikuussa.
Olen ajatellut asiaa niin, että jos emme jostain syystä pääse inssiin helmikuussa, maailma ei siihen kaadu. Niin moni asia vaikuttaa siihen, pääsemmekö sinne asti.
Jos emme pääse niin maaliskuussa uusi yritys.
Mutta painosta se ei tule jäämään kiinni.

Tää viikko on helppo, mies on työmatkalla ja mun ei tarvi miettiä, mitä hänelle ruoaksi iltaisin, kun hän kotiutuu. Voin syöttää lapselle iltapuuron ja syödä itse omat ruokani, ilman että miehen ruoat tuoksuvat syötävän hyviltä nenän ääressä.

Eikös sovita niin, että kun tästä laihdutushommasta on nyt tehty "julkinen", niin nämä pudotetut kilot eivät tule takaisin, enää koskaan? Eivätkä ne vyötäröltä kadonneet sentit myöskään.

Tiedättekö, kun ei vaan jaksa

Nyt on aivan liikaa kaikkea paskaa. Mulla alkaa kuppi mennä nurin, enkä voi omille tunteilleni enää mitään. En pysty hillitsemään kyyneleitä, ne vaan ryöpsähtävät ajoittain ilmoille, täysin ilman varoitusta.

Mistähän aloittaisin.
Muutamia tunteja ennen vuoden vaihdetta sain kuulla että eräs ystäväni on menehtynyt. Nuori ihminen, menehtyy täysin varoittamatta siihen, että eräs sisäelin pettää. Juttelin hänen kanssaan viimeksi noin viikko ennen kuolemaansa ja kun erosimme, sanoimme kliseiset "nähdään!". Ei nähty enää.

Samana päivänä äitini sai lääkäriltä tuomion, että lisätutkimuksia tarvitaan mutta että on hyvin todennäköistä, että muutos, joka löydettiin röntgenkuvissa, on sellaista, mitä ei kukaan halua osakseen. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan. En suostu ajattelemaan, en pysty, kykene, halua ajatella sitä.

Lapsettomuus painaa päälle satasella, vituttaa jokainen hetki, mitä tässä suossa kärvistellään.
Miestä repii helvetisti, hän ei jaksa, minä en jaksa. Minulla ei ole tippaakaan luottoa minkään valtakunnan hoitoihin. Kun ei jaksa, niin ei jaksa.

Tänään sain jälleen kuulla erään olevan raskaana, JO VIIKOLLA 20.

Mä haluan pestä käteni kaikesta tästä paskasta.

Aukiolotutkimus

Tänään oli aamulla aika aukkariin. Pitemmittä puheitta kävin puntarin kautta pitkäkseni vuoteelle ja alettiin ns. hommiin.
Lääkäri laittoi katetrin kohdunsuulle ja täytti sen päässä olevan ballongin, jonka oli tarkoitus pysyä sitten kohdunsuuta avaamassa, että keittosuolaliuokset ja ilma pääsee kulkemaan tarkoituksen mukaisella tavalla sisuksissa. Ballongi saatiin paikalleen ja hetken päästä lääkäri joutui laittamaan sen uudelleen, kun se luiskahti pois paikaltaan. Nämä laittamiset eivät tuntuneet miltään.

Kaikki näkyi selkeästi, ensin laitettiin tavarat oikealle puolelle munanjohtimiin. Terveyskirjastosta lukemani jutun mukaan, kipu jota tutkimuksessa saattaa tuntea, on kuin menkkamaista kipua.
Oikealla tunsin kivun aika voimakkaana, lääkärin mukaan siellä oli jokin pieni tukos tms joka lähti pois ja neste virtasi kuten pitääkin.
Itku tuli, jotenkin jännitys purkaantui ja olin niin pieni ja voimaton siinä maatessani alapää paljaana kahden naisen tutkittavana.
Vasemmalla puolella ei tuntunut mitään, eli siellä tuubat olivat auki jo alun alkaen.

Lääkäri ei varsinaisesti eritellyt, mitä tuo oikean puolen tukos saattoi olla, mutta nyt se on kumminkin poissa.
Nyt mies käy verikokeissa (kuppa, hiv, klamydia..) ja sitten ensikuun alussa menen follikkelikontrolliin ja sen jälkeen päätetään, onko inseminaatio jo ensi kuussa. Tampereelle joudutaan siis matkaamaan.

Enivei, ihan positiiviset fiilikset, tällä erää. Saa nähdä kuinka kauan.

Mutta lohdutuksen sananen muille, ketä HSSG hirvittää, ei siihen kuole. Jos on menkkakipuja, tietää miltä se tuntuu. Siihen ei kuole.

Pianhan se on tämäkin paska paketoitu

Valitan, ei ole kauheasti positiivista sanottavaa. Mietin jo, julkaisenko tätä lainkaan, on nimittäin sen verran huono päivä.

Vuosi 2013 oli mun elämässäni paskin. Vuosi 2014 hyvänä kakkosena, syystä että raskausrintamalla ei ollut edes pienintäkään yritystä! Vuonna 2013 sentään kaksi kertaa, tänä vuonna ei yhtään. En tiedä, kumpi on pahempi, se ettei mitään raskautumisyritystä ole, vai se, että on ja kaikki menee kesken.
Mä en jaksa enää edes yrittää iloita muiden puolesta, jotka raskautuvat samantien, heidän onnensa ei edelleenkään ole minulta pois, mutta vitutus kasvaa jokaisen tuollaisen tapauksen myötä.
Olen katkeroitunut, enkä näe asioissa enää pienintäkään positiivisuuden hiventä.
Olen eräässä keskustelupalstassa hengannut vuosia ja siellä tapahtuu niitä nopeita raskautumisia naps vaan. En jaksa onnitella, en halua onnitella.
Kun vuosi toisensa jälkeen pettyy, ei enää kiinnosta.
Tänään olen itkenyt, todella paljon. Laitoin ruokaa ja kyyneleet vaan valuivat, en nähnyt, mitä tein, kun silmät olivat niin täynnä kyyneleitä.
On kamalaa, että tämäKÄÄN vuosi ei tuonut meille mitään uutta.
Vuosi 2015 alkaa rytinällä, lapsettomuushoitojen rintamalla. Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että jos nämä hoidot eivät tuota tulosta, luovun lopustakin toivosta. Tämä ihmisraunio tarvitsee lepoa, pois ikuisen pettymisen kierteestä, pois siitä itseinhosta, joka nousee joka kerta kun menkat alkavat.
Olen menettänyt taatusti arvokkaita hetkiä lapseni kanssa, sillä olen ollut niin poissaoleva ja surullinen.

Jos tätä sekundalapsettomuusasiaa ei olisi taakkana, elämäni olisi paljon parempaa. Kunpa olisimme tajunneet tyytyä yhteen, elämänlaatu olisi paljon parempaa. Mutta- ken leikkiin ryhtyy ja blablabla.
Mennään nyt vielä 365 vrk vaikka sitten perse edellä sinne puuhun, mutta yritetään nyt kun on yrittämään aloitettu. Jos päivälleen vuoden päästä mitään ei ole tapahtunut, saa olla mun puolesta. Sitten pistän viimeisen naulan arkkuun ja rykäisen kaikki pieneksi jääneet lastenvaatteet ja -tarvikkeet myyntiin.

Jokaisena vuodenvaihteena olen toivonut (sitten vuoden 2011) että seuraava vuosi toisi meille toisen lapsen. Enää en toivo, se toivo on tapettu jo ajat sitten. Kyynisyys ja pettymys, vittuuntuminen ja epätoivo on tullut tilalle.
Ja ei, en edelleenkään ole tavannut ystäviäni, jotka ovat saaneet toisen lapsensa alkuvuodesta, enkä aio tavatakaan. Oma hyvinvointini on asetettava sen edelle, että menisin väkisin katsomaan jotain lasta, joka tekisi oman oloni vielä paskemmaksi. Valitan, näin se vain on.

En aio toivottaa mitään kliseisiä hyviä  uusia vuosia enkä edes parempia  uusia vuosia, sanonpa vaan, että kiitos jos tätä sontaa joku joskus jaksaa lukea ja että todennäköistä sama tahti jatkuu ensi vuonnakin.
Siihen asti, morjens!