Lumiukkoja ja Estradolia

Otsikkokin sen jo kertoo, hyvin sekalaista asiaa tulossa.

Aloitin Estradotien käyttämisen lauantaina, kp 1. Mua jännitti ihan tosissaan, miten tulevat pysymään ihossa kiinni, mutta eihän niiden kanssa ole mitään ongelmaa.
Kun eilen oli vaihdon aika, liima oli todella sitkeää ja ne laastarit sai ihan repimällä repiä irti. Rumat liimajäljet jäi, mutta eräältä foorumilta saamani vinkin mukaan, kannattaa liimajälkiin jättää muhimaan rasvaista perusrasvaa niin saa liimat hyvin irti. Tämä tepsikin hyvin ja illalla suihkuun mennessä sain vain napata liimat ihosta irti.

Estradotista kaiketi johtuu tämä tunteiden ailahtelevuus. Eilen oli rankka päivä, itketti ihan ilman syytä ja pahoinvointiakin oli illalla hammaspesun aikaan. Olisin ihan selvästi voinut ajatella olevani raskaana, ellen olisi toisin tiennyt.
Eilen väriteltiin lapsen kanssa värityskirjaa ja yhtäkkiä alkas kyyneleet valumaan poskia pitkin ja lapsi kysyi, miksi itket äiti.. En osannut sanoa mitään, sanoin, etten oikein edes tiedä. Mua suoraan sanottuna vähän kummastuttaa nämä oireet itsessäni, mutta eikai tähän mitään muuta syytä ole kuin nuo laastarit. Toivottavasti toimivat muutenkin kuin vain mielen ailahtelun suhteen.

Ensi viikon tiistaina mulla on ultra polilla, sitten selviää onko PASiin mitään asiaa. Vaikka eihän sitäkään tietysti voi tietää, selviääkö meidän ainokainen edes sulatuksesta.. Saa nähdä.

Tänään ollaan oltu lapsosen kanssa lumiukon teossa ja tässä kirjoitellessani katselen tuota ihanaa ilmestystä, joka suu täynnä porkkanaa katselee lastenohjelmaa Ipadistä, tänään kun on sellainen päivä, että tuota laitetta saa käyttää jonkin aikaa. Miten paljon rakastan tuota pientä suurta pörröpäätä!

Kromosomitestit ja muut verikokeet

Viime viikolla kävin otattamassa sekä paastosokerin, että maksa-arvoista ALATin.
Lääkäri halusi mittauttaa taas tuon ALATin, sillä Zumenonien kanssa meni kuin meni, eli eivät toimineet lainkaan ja lääkärin yksi arvelu oli, että jos maksassa on jotain ongelmaa, lääke ei imeydy kuten pitäisi.
Mua jännitti ihan törkeästi soittaa polille. Kai mä ajattelin, että arvoissa on oikeasti jotain häikkää, mutta eniten jännitin noita kromosomikokeita. Lääkäri kun sanoi, että jos meidän kromosomeissa on jotain klikkiä, ainoa vaihtoehto saada lapsi saattaa olla luovutetuilla siittiöillä..

Puhelun jälkeen olo oli kyllä huojentunut.
ALAT oli tipahtanut roimasti ja on nyt normaali! HALLELUJA!!! Mulla on ollut se merkittävästi koholla ja lääkäri oli jo varaamassa mulle ylävatsan uä:tä sen takia. Tuo arvo on mua stressannut ihan saakelisti, suoraan sanottuna! Nyt arvo oli sievät 26, kun se on ollut 60 tienoilla korkeimmillaan!

Kromosomit sekä mulla, että miehellä, ok!

Paastosokeri mulla on ollut pitkän aikaa koholla ja se oli nytkin, 6,4.
Tämä risti on kannettavana sekä äidilläni, että isälläni, veljelläni ja mulla.. Siskosta en tiedä.

Hyytymistekijöitä en nyt hoksannut kysyä, mutta oletan että hoitaja olisi niistä maininnut, mikäli siellä jotain jormaa olisi? Hitto kun en hoksannut.

Ajatus on nyt aika katkonaista, mutta summa summarum, olen ihan tyytyväinen tällä hetkellä.

Eilen nappasin vimpat Primolutit ja vuotoa tässä odotellaan. Kun vuoto alkaa, niin ekana vuotopäivänä lätkäisen 2 kpl Estradot-laastaria, jotka sitten vaihdetaan kahdesti viikossa.
Jännittää jo vähän sekin, miten ne pysyvät paikoillaan! Onko kokemuksia?

I´m back, mutta kuinka kauan?

Ajattelin tulla käväisemään täällä blogin puolella pitkästä aikaa ja kirjoittaa kuulumisia.
Harmikseni moni seuraamani blogi on yhtäkkiä kadonnut kuin tuhka tuuleen ja tarvitsisinkin uutta kivaa lukemista.

Itselläni menee ihan ok. Lisääntyvä valo on tehnyt sen, että mieli on jo herätessä ihan okei, vaikka mitään sen suurempaa syytä ei ole.
Aurinko tekee ihmeitä!

Hoidoissa on menossa suvantovaihe, loppuvuodesta ollut keskenmeno ja pakastealkion siirtoon tarkoitetut lääkkeet ovat pistäneet kropan niin sekaisin, ettei mitään toivoa jatkosta hetkeen.
Lääke, jonka piti suurella annostuksella kasvattaa limakalvoa siirrettävää alkiota varten, saikin aikaan vaan sen, että tuli jokin kummallinen välivuoto, joka kesti rajuna 10 päivää. PAS suunnitelmat vesittyivät samalla hetkellä kun vuoto alkoi. Ultrassa ei löytynyt mitään syytä vuodolle, ihme.

Mitä teille kuuluu, ihmiset?

Uuden vuoden lupaus

teen uuden vuoden lupauksen jo nyt. En lupaa mitään. Sensijaan laitan blogin jäähylle enkä kirjoita mitään, ennenkuin on jotain kirjoitettavaa. Tulee siis mitä ilmeisimmin pitkä tauko.
En jaksa kirjoittaa omasta epäonnestani, jatkuvista pettymyksistäni, pahasta mielestä. Joka kerta kun avaan blogini, silmille pompahtaa iloisia ja niin helvetin mahtavia ultrakuulumisia sekä -kuvia. Kuinka helvetin säälittävää on, että itse kuulun aina niihin, joilla on myös raskautumisen jälkeen vain paskoja uutisia kerrottavana. Kaikki päättyy aina siihen pisteeseen, mistä alkaakin. Muilla on toisin. Kun raskaus alkaa, se jatkuu ja pam, vauva syntyy.
En jaksa. Mun ei tarvi jaksaa.

Blogi menee nyt vain vain kutsuttujen luettavaksi ja laitan sen sitten taas joskus näkösälle, jos kiinnostaa tai jos jaksan. Todennäköisesti ei kumpaakaan.

olen. hengitän. hymyilen.

Kahden viikon etelänloma takana. Aurinkoa, sangriaa, viiniä, löhöilyä, jäätelöä, lapsen riemua, hyvää ruokaa, yhdessäoloa. Aivot narikassa!


Olen kylpenyt auringossa, nauttinut elämästä! Voin sanoa levänneeni ja keskenmeno ja tyhjennys ei ole käynyt mielen vieressäkään! Voi kun kaikilla olisi aina mahdollisuus lähteä kauas pois kun jokin suru kohtaa. Auttaa oikeasti tosi paljon!


Vaikka muutama päivä sitten kotiin palattuamme tämä kylmyys ja ennenkaikkea pimeys iski vasten kasvoja, ei haittaa, mulla on ihan hyvä fiilis.


Arkea, lapsenhoitoa, jouluun valmistautumista. Ei tarvi stressata hoidoista, alkioista, piikeistä ja lääkkeistä, plussista ja niiden vahvuuksista, saati kuulostella oireita. Tuntuu kuin olisin ilmassa. Olen kaivannut tätä tunnetta.

Kaikki muu on paskaa

vittu mikä päivä! aamusta saakka vituttanut kaikki.

anoppi vituttaa, kun se on niin kiltti kaikille, vaikka oikeasti sen ei edes tarvis olla. Ihmiset käyttää sitä hyväksi. En ala nyt kummemmin ruotimaan, pitkä juttu ja liittyy ihmissuhdekiemuroihin, huoltajuusasioihin ja vanhempien riitelyyn..

Mies vituttaa kun se on niin hyvä kaikessa. Jos se olisi se, kenessä on sekundamahous, niin meillä olisi jo toinen lapsi, koska hän vaan aina onnistuu kaikessa, mä en missään.

Pikkujoulutkin oli ja meni. Kurkkua kuristi, porukka humaltui ja minä katsoin vierestä. Olin kuski, vaikka itse halusin niin, silti olisi tehnyt mieli kietaista se perkeleen vodkapullo huiviin ykkösellä. En ottanut mitään, jos olisin ottamut, olisin juonut itseni tajuttomaksi ja itkenyt kohtaloani.

Pikkujouluissa kuulin, että Martta ei päässyt, kun Marttahan on raskaana ja hänellä oli niin kova migreeni, että hän kuulemma joutuu ihan lattialla makaamaan. No voi vittu, että ihan lattialla! On saatana sentään raskaana!

En saa edes itkettyä, vaikka haluaisin. Kaikki vaan pakkautuu ja paha olo pahenee entisestään. Tuntuu, että kuristun.

Mitä mulle kuuluu

Ihana Gretel jo kyselikin kuulumisia, tarkoituksenani olikin tulla kirjoittelemaan kun lapsonen on kerhossa. Muuten ajatus pätkii kovasti, kun pienellä on koko ajan jotain kerrottavaa.

Lauantainen tyhjennys meni helposti. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti paljon helpommin kuin viimeksi. Kun edellisessä postauksessani kirjoitin, että tyhjennys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskausmateriaalia poistui, sen jälkeen sitä ei enää näkynytkään. Se, mitä kohdusta tuolloin tuli, siinä oli kaikki. Pientä limakalvoroipetta on tullut enää sen jälkeen ja mietinkin, että varmasti joudun kaavintaan tai saan vielä neljännen satsin Cytotecia ja joudun tulla sunnuntaina osastolle uudelleen. En onneksi joutunut, sillä loppu-ultrassa näkyi kohdun tyhjentyneen kunnolla. Limakalvoa oli vielä jäljellä, mutta muuten kaikki poistunut.
En tarvinnut piikkiä lihakseen, toisin kuin viimeksi, vaan pärjäsin 2x Panacod ja 1xBurana 600mg satsilla. En pysty käsittämään, miksei mulla ollut viimeksi lämpötyynyjä apuna, sillä ne auttoivat oikeasti ihan hirmu paljon! Mulla oli niin ihana kätilö, joka väsymättä ravasi lämmittämässä niitä pusseja mulle. Mulla oli aluksi vain yksi lämpötyyny, mutta kun kivut yltyivät, pyysin toisenkin, yksi selkään ja yksi vatsaan.

Lauantai meni vähillä itkuilla, olen niin turtunut tähän paskaan, ettei oikein enää edes itketä.
Mies oli mun kanssa osastolla koko päivän, 12h hän istui erittäin epämukavalla tuolilla mun seurana, kävi välillä vain syömässä ja hakemassa mulle juotavaa. Mä sain osastolla kaksi ateriaa, jotka nyt ei olleet paskanhäävejä, mutta kyllä niillä hengissä pysyi. Nälkä oli tajuton koko päivän.

Sunnuntaina kävimme kolmestaan syömässä ravintolassa ja siellä iski totaalinen melankolia. Katselin iloista lastamme siinä piirtelemässä ja iski tajuntaan ajatus, että hän ihan oikeasti taitaa jäädä ainokaiseksemme. Tuli niin surullinen olo ja mietin niitä neljää pientä suojelusenkeliä, jotka hänellä nyt jo on, että toivottavasti varjelevat ainokaistamme hänen elämänsä poluilla mahdollisimman hyvin.

Autossa kotiinpäin matkatessamme radiosta tuli jokin ihme nyyhkybiisi (terkkuja vaan radio Aallolle!) ja hanat aukesivat ihan totaalisesti. Mä olin niin surullinen. Mä en vaan pysty käsittämään mitä ihmettä tää kaikki on, miksi elämä kohtelee meitä näin. Miksi? Multa loppuu sanat.

Se, mikä mua on auttanut jaksamaan tässä kaikessa paskassa, on ollut tieto tuulimunasta. Mulle kerrottiin perjantain ultrassa että kyseessä on tuulimuna. Mietin, että paska säkä, mutta joo, mullehan sattuu.
Lauantain ultrassa keskusteltuani toisen lääkärin kanssa, kävi ilmi, että alkio oli olemassa, sen koko vastasi perjantain (rv 7+4) ultrassa kahta viikkoa pienempää. Sykettä ei näkynyt ja hän katsoi vielä jotain virtauksiakin, niitä ei ollut. Alkion koko oli noin millin.
EIHÄN KYSEESSÄ SILLOIN OLE TUULIMUNA????????!!!!!

Mua alkas surettamaan ihan kympillä kun kuulin tuon tiedon. Miksi helvetissä mulle on syötetty pajunköyttä ja kerrottu raskauden olleen tuulimuna. Alkio oli ihan selvästi olemassa kun kokokin vastasi viikkoja 5+4? Lääkäri joka mut ultras perjantaina, on lapsettomuuslääkäri ja ollut alalla vuosikymmenet. Miksi hän sanoi näin?

Aion kysyä asiaa häneltä, kunhan saan voimia siihen. Mulla ei ole mitään asiaa polin suuntaan tässä vaiheessa, seuraava hcg-mittaus on vähän ennen joulua, toivottavasti on laskenut nollaan jo siinä vaiheessa.
Samalla, kun soitan ja kysyn niitä tuloksia, kysyn tästä tuulimunatuomiosta.

Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut sitä, etteikö alkio olisi ollut kuollut, näinhän sen itsekin. Ei sykettä, ei mitään eloa. Kuolleesta on mahdotonta saada elävää, vaikka kuinka odottelisi.

Onneksi lähdemme pian etelään. Olen niin irtioton tarpeessa. En jaksa olla täällä pimeässä, koleassa, masentavassa paikassa. Tarvin valoa ja iloja, lapsen naurua ja nautintoa kun saa läträtä vesipuistoissa. Haluan istua illalla rauhassa ja juoda Sangriaa ja katsella tähtitaivaalle, miettiä mikä tähti on mikäkin enkelimme.

Tammikuussa on edessä kromosomitutkimukset, kyseessä oli neljäs keskenmeno.
Voi kun meidän pieni pakkastyyppimme selviäisi sulatuksesta ja saisimme hänet kyytiin. Enää en toivo mitään. En yhtään mitään. Odotan vain.