teen uuden vuoden lupauksen jo nyt. En lupaa mitään. Sensijaan laitan blogin jäähylle enkä kirjoita mitään, ennenkuin on jotain kirjoitettavaa. Tulee siis mitä ilmeisimmin pitkä tauko.
En jaksa kirjoittaa omasta epäonnestani, jatkuvista pettymyksistäni, pahasta mielestä. Joka kerta kun avaan blogini, silmille pompahtaa iloisia ja niin helvetin mahtavia ultrakuulumisia sekä -kuvia. Kuinka helvetin säälittävää on, että itse kuulun aina niihin, joilla on myös raskautumisen jälkeen vain paskoja uutisia kerrottavana. Kaikki päättyy aina siihen pisteeseen, mistä alkaakin. Muilla on toisin. Kun raskaus alkaa, se jatkuu ja pam, vauva syntyy.
En jaksa. Mun ei tarvi jaksaa.
Blogi menee nyt vain vain kutsuttujen luettavaksi ja laitan sen sitten taas joskus näkösälle, jos kiinnostaa tai jos jaksan. Todennäköisesti ei kumpaakaan.
tiistai 22. joulukuuta 2015
perjantai 11. joulukuuta 2015
olen. hengitän. hymyilen.
Kahden viikon etelänloma takana. Aurinkoa, sangriaa, viiniä, löhöilyä, jäätelöä, lapsen riemua, hyvää ruokaa, yhdessäoloa. Aivot narikassa!
Olen kylpenyt auringossa, nauttinut elämästä! Voin sanoa levänneeni ja keskenmeno ja tyhjennys ei ole käynyt mielen vieressäkään! Voi kun kaikilla olisi aina mahdollisuus lähteä kauas pois kun jokin suru kohtaa. Auttaa oikeasti tosi paljon!
Vaikka muutama päivä sitten kotiin palattuamme tämä kylmyys ja ennenkaikkea pimeys iski vasten kasvoja, ei haittaa, mulla on ihan hyvä fiilis.
Arkea, lapsenhoitoa, jouluun valmistautumista. Ei tarvi stressata hoidoista, alkioista, piikeistä ja lääkkeistä, plussista ja niiden vahvuuksista, saati kuulostella oireita. Tuntuu kuin olisin ilmassa. Olen kaivannut tätä tunnetta.
Olen kylpenyt auringossa, nauttinut elämästä! Voin sanoa levänneeni ja keskenmeno ja tyhjennys ei ole käynyt mielen vieressäkään! Voi kun kaikilla olisi aina mahdollisuus lähteä kauas pois kun jokin suru kohtaa. Auttaa oikeasti tosi paljon!
Vaikka muutama päivä sitten kotiin palattuamme tämä kylmyys ja ennenkaikkea pimeys iski vasten kasvoja, ei haittaa, mulla on ihan hyvä fiilis.
Arkea, lapsenhoitoa, jouluun valmistautumista. Ei tarvi stressata hoidoista, alkioista, piikeistä ja lääkkeistä, plussista ja niiden vahvuuksista, saati kuulostella oireita. Tuntuu kuin olisin ilmassa. Olen kaivannut tätä tunnetta.
lauantai 21. marraskuuta 2015
Kaikki muu on paskaa
vittu mikä päivä! aamusta saakka vituttanut kaikki.
anoppi vituttaa, kun se on niin kiltti kaikille, vaikka oikeasti sen ei edes tarvis olla. Ihmiset käyttää sitä hyväksi. En ala nyt kummemmin ruotimaan, pitkä juttu ja liittyy ihmissuhdekiemuroihin, huoltajuusasioihin ja vanhempien riitelyyn..
Mies vituttaa kun se on niin hyvä kaikessa. Jos se olisi se, kenessä on sekundamahous, niin meillä olisi jo toinen lapsi, koska hän vaan aina onnistuu kaikessa, mä en missään.
Pikkujoulutkin oli ja meni. Kurkkua kuristi, porukka humaltui ja minä katsoin vierestä. Olin kuski, vaikka itse halusin niin, silti olisi tehnyt mieli kietaista se perkeleen vodkapullo huiviin ykkösellä. En ottanut mitään, jos olisin ottamut, olisin juonut itseni tajuttomaksi ja itkenyt kohtaloani.
Pikkujouluissa kuulin, että Martta ei päässyt, kun Marttahan on raskaana ja hänellä oli niin kova migreeni, että hän kuulemma joutuu ihan lattialla makaamaan. No voi vittu, että ihan lattialla! On saatana sentään raskaana!
En saa edes itkettyä, vaikka haluaisin. Kaikki vaan pakkautuu ja paha olo pahenee entisestään. Tuntuu, että kuristun.
anoppi vituttaa, kun se on niin kiltti kaikille, vaikka oikeasti sen ei edes tarvis olla. Ihmiset käyttää sitä hyväksi. En ala nyt kummemmin ruotimaan, pitkä juttu ja liittyy ihmissuhdekiemuroihin, huoltajuusasioihin ja vanhempien riitelyyn..
Mies vituttaa kun se on niin hyvä kaikessa. Jos se olisi se, kenessä on sekundamahous, niin meillä olisi jo toinen lapsi, koska hän vaan aina onnistuu kaikessa, mä en missään.
Pikkujoulutkin oli ja meni. Kurkkua kuristi, porukka humaltui ja minä katsoin vierestä. Olin kuski, vaikka itse halusin niin, silti olisi tehnyt mieli kietaista se perkeleen vodkapullo huiviin ykkösellä. En ottanut mitään, jos olisin ottamut, olisin juonut itseni tajuttomaksi ja itkenyt kohtaloani.
Pikkujouluissa kuulin, että Martta ei päässyt, kun Marttahan on raskaana ja hänellä oli niin kova migreeni, että hän kuulemma joutuu ihan lattialla makaamaan. No voi vittu, että ihan lattialla! On saatana sentään raskaana!
En saa edes itkettyä, vaikka haluaisin. Kaikki vaan pakkautuu ja paha olo pahenee entisestään. Tuntuu, että kuristun.
maanantai 16. marraskuuta 2015
Mitä mulle kuuluu
Ihana Gretel jo kyselikin kuulumisia, tarkoituksenani olikin tulla kirjoittelemaan kun lapsonen on kerhossa. Muuten ajatus pätkii kovasti, kun pienellä on koko ajan jotain kerrottavaa.
Lauantainen tyhjennys meni helposti. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti paljon helpommin kuin viimeksi. Kun edellisessä postauksessani kirjoitin, että tyhjennys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskausmateriaalia poistui, sen jälkeen sitä ei enää näkynytkään. Se, mitä kohdusta tuolloin tuli, siinä oli kaikki. Pientä limakalvoroipetta on tullut enää sen jälkeen ja mietinkin, että varmasti joudun kaavintaan tai saan vielä neljännen satsin Cytotecia ja joudun tulla sunnuntaina osastolle uudelleen. En onneksi joutunut, sillä loppu-ultrassa näkyi kohdun tyhjentyneen kunnolla. Limakalvoa oli vielä jäljellä, mutta muuten kaikki poistunut.
En tarvinnut piikkiä lihakseen, toisin kuin viimeksi, vaan pärjäsin 2x Panacod ja 1xBurana 600mg satsilla. En pysty käsittämään, miksei mulla ollut viimeksi lämpötyynyjä apuna, sillä ne auttoivat oikeasti ihan hirmu paljon! Mulla oli niin ihana kätilö, joka väsymättä ravasi lämmittämässä niitä pusseja mulle. Mulla oli aluksi vain yksi lämpötyyny, mutta kun kivut yltyivät, pyysin toisenkin, yksi selkään ja yksi vatsaan.
Lauantai meni vähillä itkuilla, olen niin turtunut tähän paskaan, ettei oikein enää edes itketä.
Mies oli mun kanssa osastolla koko päivän, 12h hän istui erittäin epämukavalla tuolilla mun seurana, kävi välillä vain syömässä ja hakemassa mulle juotavaa. Mä sain osastolla kaksi ateriaa, jotka nyt ei olleet paskanhäävejä, mutta kyllä niillä hengissä pysyi. Nälkä oli tajuton koko päivän.
Sunnuntaina kävimme kolmestaan syömässä ravintolassa ja siellä iski totaalinen melankolia. Katselin iloista lastamme siinä piirtelemässä ja iski tajuntaan ajatus, että hän ihan oikeasti taitaa jäädä ainokaiseksemme. Tuli niin surullinen olo ja mietin niitä neljää pientä suojelusenkeliä, jotka hänellä nyt jo on, että toivottavasti varjelevat ainokaistamme hänen elämänsä poluilla mahdollisimman hyvin.
Autossa kotiinpäin matkatessamme radiosta tuli jokin ihme nyyhkybiisi (terkkuja vaan radio Aallolle!) ja hanat aukesivat ihan totaalisesti. Mä olin niin surullinen. Mä en vaan pysty käsittämään mitä ihmettä tää kaikki on, miksi elämä kohtelee meitä näin. Miksi? Multa loppuu sanat.
Se, mikä mua on auttanut jaksamaan tässä kaikessa paskassa, on ollut tieto tuulimunasta. Mulle kerrottiin perjantain ultrassa että kyseessä on tuulimuna. Mietin, että paska säkä, mutta joo, mullehan sattuu.
Lauantain ultrassa keskusteltuani toisen lääkärin kanssa, kävi ilmi, että alkio oli olemassa, sen koko vastasi perjantain (rv 7+4) ultrassa kahta viikkoa pienempää. Sykettä ei näkynyt ja hän katsoi vielä jotain virtauksiakin, niitä ei ollut. Alkion koko oli noin millin.
EIHÄN KYSEESSÄ SILLOIN OLE TUULIMUNA????????!!!!!
Mua alkas surettamaan ihan kympillä kun kuulin tuon tiedon. Miksi helvetissä mulle on syötetty pajunköyttä ja kerrottu raskauden olleen tuulimuna. Alkio oli ihan selvästi olemassa kun kokokin vastasi viikkoja 5+4? Lääkäri joka mut ultras perjantaina, on lapsettomuuslääkäri ja ollut alalla vuosikymmenet. Miksi hän sanoi näin?
Aion kysyä asiaa häneltä, kunhan saan voimia siihen. Mulla ei ole mitään asiaa polin suuntaan tässä vaiheessa, seuraava hcg-mittaus on vähän ennen joulua, toivottavasti on laskenut nollaan jo siinä vaiheessa.
Samalla, kun soitan ja kysyn niitä tuloksia, kysyn tästä tuulimunatuomiosta.
Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut sitä, etteikö alkio olisi ollut kuollut, näinhän sen itsekin. Ei sykettä, ei mitään eloa. Kuolleesta on mahdotonta saada elävää, vaikka kuinka odottelisi.
Onneksi lähdemme pian etelään. Olen niin irtioton tarpeessa. En jaksa olla täällä pimeässä, koleassa, masentavassa paikassa. Tarvin valoa ja iloja, lapsen naurua ja nautintoa kun saa läträtä vesipuistoissa. Haluan istua illalla rauhassa ja juoda Sangriaa ja katsella tähtitaivaalle, miettiä mikä tähti on mikäkin enkelimme.
Tammikuussa on edessä kromosomitutkimukset, kyseessä oli neljäs keskenmeno.
Voi kun meidän pieni pakkastyyppimme selviäisi sulatuksesta ja saisimme hänet kyytiin. Enää en toivo mitään. En yhtään mitään. Odotan vain.
Lauantainen tyhjennys meni helposti. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti paljon helpommin kuin viimeksi. Kun edellisessä postauksessani kirjoitin, että tyhjennys on lähtenyt hyvin käyntiin ja raskausmateriaalia poistui, sen jälkeen sitä ei enää näkynytkään. Se, mitä kohdusta tuolloin tuli, siinä oli kaikki. Pientä limakalvoroipetta on tullut enää sen jälkeen ja mietinkin, että varmasti joudun kaavintaan tai saan vielä neljännen satsin Cytotecia ja joudun tulla sunnuntaina osastolle uudelleen. En onneksi joutunut, sillä loppu-ultrassa näkyi kohdun tyhjentyneen kunnolla. Limakalvoa oli vielä jäljellä, mutta muuten kaikki poistunut.
En tarvinnut piikkiä lihakseen, toisin kuin viimeksi, vaan pärjäsin 2x Panacod ja 1xBurana 600mg satsilla. En pysty käsittämään, miksei mulla ollut viimeksi lämpötyynyjä apuna, sillä ne auttoivat oikeasti ihan hirmu paljon! Mulla oli niin ihana kätilö, joka väsymättä ravasi lämmittämässä niitä pusseja mulle. Mulla oli aluksi vain yksi lämpötyyny, mutta kun kivut yltyivät, pyysin toisenkin, yksi selkään ja yksi vatsaan.
Lauantai meni vähillä itkuilla, olen niin turtunut tähän paskaan, ettei oikein enää edes itketä.
Mies oli mun kanssa osastolla koko päivän, 12h hän istui erittäin epämukavalla tuolilla mun seurana, kävi välillä vain syömässä ja hakemassa mulle juotavaa. Mä sain osastolla kaksi ateriaa, jotka nyt ei olleet paskanhäävejä, mutta kyllä niillä hengissä pysyi. Nälkä oli tajuton koko päivän.
Sunnuntaina kävimme kolmestaan syömässä ravintolassa ja siellä iski totaalinen melankolia. Katselin iloista lastamme siinä piirtelemässä ja iski tajuntaan ajatus, että hän ihan oikeasti taitaa jäädä ainokaiseksemme. Tuli niin surullinen olo ja mietin niitä neljää pientä suojelusenkeliä, jotka hänellä nyt jo on, että toivottavasti varjelevat ainokaistamme hänen elämänsä poluilla mahdollisimman hyvin.
Autossa kotiinpäin matkatessamme radiosta tuli jokin ihme nyyhkybiisi (terkkuja vaan radio Aallolle!) ja hanat aukesivat ihan totaalisesti. Mä olin niin surullinen. Mä en vaan pysty käsittämään mitä ihmettä tää kaikki on, miksi elämä kohtelee meitä näin. Miksi? Multa loppuu sanat.
Se, mikä mua on auttanut jaksamaan tässä kaikessa paskassa, on ollut tieto tuulimunasta. Mulle kerrottiin perjantain ultrassa että kyseessä on tuulimuna. Mietin, että paska säkä, mutta joo, mullehan sattuu.
Lauantain ultrassa keskusteltuani toisen lääkärin kanssa, kävi ilmi, että alkio oli olemassa, sen koko vastasi perjantain (rv 7+4) ultrassa kahta viikkoa pienempää. Sykettä ei näkynyt ja hän katsoi vielä jotain virtauksiakin, niitä ei ollut. Alkion koko oli noin millin.
EIHÄN KYSEESSÄ SILLOIN OLE TUULIMUNA????????!!!!!
Mua alkas surettamaan ihan kympillä kun kuulin tuon tiedon. Miksi helvetissä mulle on syötetty pajunköyttä ja kerrottu raskauden olleen tuulimuna. Alkio oli ihan selvästi olemassa kun kokokin vastasi viikkoja 5+4? Lääkäri joka mut ultras perjantaina, on lapsettomuuslääkäri ja ollut alalla vuosikymmenet. Miksi hän sanoi näin?
Aion kysyä asiaa häneltä, kunhan saan voimia siihen. Mulla ei ole mitään asiaa polin suuntaan tässä vaiheessa, seuraava hcg-mittaus on vähän ennen joulua, toivottavasti on laskenut nollaan jo siinä vaiheessa.
Samalla, kun soitan ja kysyn niitä tuloksia, kysyn tästä tuulimunatuomiosta.
Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut sitä, etteikö alkio olisi ollut kuollut, näinhän sen itsekin. Ei sykettä, ei mitään eloa. Kuolleesta on mahdotonta saada elävää, vaikka kuinka odottelisi.
Onneksi lähdemme pian etelään. Olen niin irtioton tarpeessa. En jaksa olla täällä pimeässä, koleassa, masentavassa paikassa. Tarvin valoa ja iloja, lapsen naurua ja nautintoa kun saa läträtä vesipuistoissa. Haluan istua illalla rauhassa ja juoda Sangriaa ja katsella tähtitaivaalle, miettiä mikä tähti on mikäkin enkelimme.
Tammikuussa on edessä kromosomitutkimukset, kyseessä oli neljäs keskenmeno.
Voi kun meidän pieni pakkastyyppimme selviäisi sulatuksesta ja saisimme hänet kyytiin. Enää en toivo mitään. En yhtään mitään. Odotan vain.
lauantai 14. marraskuuta 2015
lasaretin kuulumisia
täällä ollaan taas kerran. Tyhjentyminen on lähtenyt hienosti käyntiin ja ollaan miehen kanssa naurettu kuset housuissa kun toi vaan on niin hämärä tuo mun mies. Yksi syy miksi häneen aikanaan ihastuin ja rakastuin, on se, että hän saa mut melkein aina nauramaan ja meidän huumorintajumme kohtaa muutenkin tosi hyvin. Nauraessani sain vuodon alkamaan kunnolla ja miehen lähdettyä syömään, sain raskausmateriaalia aika hyvin ulos. Ihana kun on oma vessa, saa istua vaikka pytyllä koko ajan. Aivan ihanaa hoitoa taas kerran!
perjantai 13. marraskuuta 2015
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Lobotomia, anyone?
mä tarvin lobotomian. Tai joku muu keino, millä saa mut ajattelemaan ei niin mitään. Olen täysin toimintakyvytön. Pelkään, jännitän, en uskalla edes hymyillä. Olen kuvaannollisesti paskat housussa kaiken aikaa. Ruoka ei maistu ja kaikki on kuin ilmaa. Ainoat ajatukseni kohdistuvat vatsaani, onko siellä mitään. Perjantaina, 13.pvä on ultra. Miten sattuikin noin paska päivä. Toisaalta, mieheni on syntynyt perjantai 13. joten hyvä onni jatkukoon.
Isänpäivän iltana oksensin. Oksensin kaiken syömäni ja sain jälleen kerran rajut verenpurkaumat silmieni ympärille. Sen jälkeen en ole oksentanut. Rintoja ei enää arista, eikä hiukset rasvoitu. Eilen illalla alkoivat jälleen menkkajuilinnat ja se johtaa säännölliseen vessapaperin kyttäämiseen.
Alaselkääkin muka kivistää.
Rakas Jumala, anna ultrassa kaiken olla hyvin. Anna tämän raskauden jatkua ja anna meille syntyä pieni, terve, elävä perheenlisä ensi kesänä.
Ei olisi liikaa vaadittu?
Tänään rv 7+0
Isänpäivän iltana oksensin. Oksensin kaiken syömäni ja sain jälleen kerran rajut verenpurkaumat silmieni ympärille. Sen jälkeen en ole oksentanut. Rintoja ei enää arista, eikä hiukset rasvoitu. Eilen illalla alkoivat jälleen menkkajuilinnat ja se johtaa säännölliseen vessapaperin kyttäämiseen.
Alaselkääkin muka kivistää.
Rakas Jumala, anna ultrassa kaiken olla hyvin. Anna tämän raskauden jatkua ja anna meille syntyä pieni, terve, elävä perheenlisä ensi kesänä.
Ei olisi liikaa vaadittu?
Tänään rv 7+0
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)