Kuusi päivää on kulunut siitä, kun kuulimme pienokaisemme kuolleen.
Päivä, jolloin elämämme muuttui. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella, miten kova paikka keskenmeno on. Olihan meillä huhtikuussa tänä vuonna lyhytaikainen ilo, kun plussasin ja saman päivän iltana alkasi vuoto rajumpana kuin normaalisti. Itkimme silloinkin.
Mutta nyt, kun raskaus oli kuitenkin ehtinyt jo viikolle 9, tuska on moninkertainen. Tieto siitä, että pieni ei koskaan tule kotiin, on sydäntä raastavaa.
Miten ihana oli katsella ultrassa reipasta sydäntä ja kuulla lääkärin sanat, että oikein on reipas syke.
En olisi ikinä voinut uskoa, että tilanne kääntyy surulliseksi niin pian.
Vaikka kuinka yritän tsempata itseäni, mieheni ja muiden läheisteni lisäksi, en vain kykene tätä tilannetta oikein käsittelemään. Eilen illalla, ollessamme koko perhe iltakävelyllä, yhtäkkiä kotia lähestyessämme alkoi kurkkua kuristamaan ja paine rinnassa kasvamaan. Mies meni lapsen kanssa kotiin ja minä jatkoin yksikseni vielä pienen lenkin. Oli pakko itkeä itku pois. Siihen en osaa sanoa, auttoiko se oloa, mutta oli tarve saada itkeä hetki ihan yksin.
Lapsen ollessa hereillä jaksan tsempata, vaikka tänään on ollut tosi raskasta. Sain polilta nukahtamislääkettä mukaani, Stilnoctia ja se ei sovi minulle lainkaan. Olen edellisyönä valvonut 3 h lääkkeen ottamisen jälkeen ja unenlaatu oli muutenkin surkeaa. Aamulla olen kyllä väsynyt ja olo on niin raskaan tuntuinen, etten jaksa kättä nostaa.
Aikaisemmin polilta saamani Zopinox oli minulle paremmin sopivaa joten soitin polille tänään ja pyysin sitä lisää. en ole aikaisemmin joutunut turvautumaan nukahtamislääkkeisiin, mutta nyt, tämä tilanne on muutenkin niin raskas minulle henkisesti ja jos vielä joudun yöt valvomaan, en selviäisi arjesta pienen lapseni kanssa, kun mies on töissä.
Aloitin Metforminit uudelleen heti tyhjennyksen jälkeen, ne tasapainottavat minulle sopivalla tavalla munasarjojen toimintaa ja sopivat muutenkin minulle. Jospa edes kroppa toipuisi tästä koettelemuksesta nopeasti.
Vuoto on ollut aika kesyä ja kipulääkkeiden suhteen olen pärjännyt yhdellä Ketorinilla päivässä.
Koettelemus on sellainen, että en toivo pahimmalle vihamiehellenikään, vaikka onneksi minulla ei sellaisia edes ole.
Hiljaisena toiveenamme on, että meitä kohtaisi uusi onni mahdollisimman pian. Se olisi parasta terapiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti