perjantai 26. syyskuuta 2014

Vuosipäivä

Tänään on mennyt vuosi tähänastisen elämäni suurimmasta tragediasta, keskenmenosta. "Oletpa päässyt vähällä"- ajattelee moni. Ei haittaa. Minun tragediani, josta en ole vieläkään päässyt yli. En tokikaan mieti sitä koko aikaa, en edes päivittäin, en edes viikottain. Mutta kun se jostain tulee mieleen, itku ja kyyneltulva putkahtaa paikalle salamana. En oikein edes haluaisi muistaa, miten rikki olin tapahtunutta seuraavina päivinä, viikkoina, kuukausina.
Toivoin, pyysin ja rukoilin uutta raskautta nopeasti. Tässä ollaan, lähtöpisteessä. Vuosi on mennyt ilman pienintäkään raskautumisyritystä.

Pelkään totisesti, koenko sitä onnea enää koskaan, että saisin oman vastasyntyneen laskea rinnalle ja vain ihmetellä pientä elämää. Jokainen kuukausi vie minut lähemmäksi sitä ajatusta, että meidän kohtalomme on olla yhden lapsen perhe.
Olenko ollut huono äiti? Huudanko lapselleni? Tarjoanko tarpeksi virikkeitä? Rakastanko tarpeeksi? Jostainhan minua rangaistaan, se on selvä.
Viimevuonna sentään raskauduin huhtikuussa ja elokuussa, tosin molemmat menivät kesken, senhän me jo tiedämme.

Letrozoleja olen nyt ottanut vuoropäivinä yhtä ja kahta. Kahden tabletin päivinä päänsärky on niin voimakasta, että se on pahempaa kuin kovimmissa migreenikohtauksissa. Oksettaa, näen salamoita, huimaa. Olen vakavissani ajatellut viheltää pelin poikki. Yhden lapsen kanssa on niin helppo olla, kun hän nukkuu, koko talo on hiljainen, eipä tarvitse nukuttaa muita. Matkustaminen on helppoa yhden kanssa, puhumattakaan kustannuksista.
Yritän saada itseni ajattelemaan muka positiivisesti, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Paskaa. Paskaa. PASKAA.

2 kommenttia:

Turnip kirjoitti...

Kyllä Maisa jokaisen oma suru on se suurin suru ja olet ihan oikeutettu suremaan menetettyä tulevaisuutta sellaisena kun sitä ehdit jo kuvitella. Varsinkin kun uusi raskaus ei ole itsestään selvyys... Toivotaan kuitenkin että uusi elämä vielä saisi alkunsa ja pääsisi syliin saakka <3

Unknown kirjoitti...

Kiitos Turnip!
Nyt, kun suru ei ole enää jokapäiväistä, pahinta on, kun kaikki pienet vauvat, mitä näen, ovat syntyneet Huhtikuussa! Meidän pienokaisella olisi ollut laskettu aika 18.4 ja jopa tuona samaisena päivänä syntyneitä vauvoja on tuttavapiirissä 2!
Muistuttavat koko ajan olemassaolollaan, mitä meilläkin olisi.. jos olisi.. ja mitä meidänkin vauvamme osaisi..