kp9.
Sadetta ja harmaata, ulkona ja mun sisällä. Vaikka yritän ajatella optimistisesti ja ylipäänsä ajatella jotain muuta kuin toista lasta, en siihen pysty ihan kokonaan. Alitajunnassa se kummittelee koko ajan.
Toissapäivänä itkua tihrustaen laitoin esikon pukluliinat pois vaatekaapista, mietin, tulevatko ne enää koskaan käyttöön.
Tänään tyhjäsin tuttipullovermeet tiskikaapista toiseen kaappiin ja jätin vain ison lapsen nokkamukit tilalle.
Pienten, 56-62cm vaatteiden näkeminen on kova pala. Välillä kiusaan itseäni ja käyn nuuskuttelemassa esikon pikkuvauvavaatteita ja sitten pahoitan taas mieleni. Vaikka esikko on vielä niin vauva, on hän silti jo niin iso. Äiti ja isi ovat maailman tärkeimpiä ja kun tulee pipi, juostaan kiireen vilkkaa näyttämään pipiä ja sitten pitää puhaltaa. Lapsikulta ei tiedä äidin - ja tietenkin myös isin murheesta mitään. Mies vain tuntuu ottavan kaiken niin paljon lunkimmin, eikä missään vaiheessa ole menettänyt toivetta saada olla isi myös muille lapsille...

Kiusasin itseäni eilen myös katselemalla esikon vauvakuvia. Synnäriltä, kotiutumisesta, imetyksistä. Miten suloinen voi pieni ihminen olla! Arjen pyörityksessä ei aina muistakaan, miten pienestä ihminen lähtee kasvamaan.
Tänään sain kuulla ystäväni ultrakuulumisia sekä tulevan lapsen sukupuolen. Hän tuntui olevan kovin iloinen sukupuolesta, mikä tietenkin on ymmärrettävää, onhan nyt lapsiluku täynnä ja vielä sukupuolijakaumakin fifty-fifty.

Mulle on iskenyt hirveä pelko myös esikon hoitoon viemisestä. ONNEKSI asia ei vielä ole ajankohtainen, mutta sitten joskus kun on. Mistä voi tietää onko tulevalla hoitajalla ns. kaikki kotona? Entä jos hän vahingoittaa lastani jotenkin? Välillä pelko on niin kovaa että tunnen itseni ihan häiriintyneeksi. Maailma on sairas ja lapsen pahoinpitelyjä kiirii korviin tämän tuosta maailmalta.

Ehkä se vain on äidin tehtävä murehtia kaikkea?