Eilen illalla ollessani lapsen kanssa ulkoilemassa, siskoni soitti. Puhuimme keskenmenosta. Hän on itse vajaan vuoden vanhan lapsen äiti eikä kokemusta keskenmenosta. Ei kukaan, kuka ei ole itse joutunut asiaa kokemaan, voi edes kuvitella, miten pahalta se tuntuu kun se omalle kohdalle osuu.
Siskoni on ollut kovasti huolissaan ja soittelee tämän tuosta / laittaa viestiä ja kyselee kuulumisia.
Kauniiden kesäkukkien tavoin kuoli unelmamme uudesta perheenjäsenestämme..
Eilen sain sairaalasta epikriisin.
Diagnoosi: 002.1 Abortus inhibitus H.10+6 (UÄ h.8+3)
TH: MBA40 Lääkkeellinen tyhjennys.
Valopilkkuina epikriisissä ovat muutamat kohdat:
Spontaani raskaus.
Potilaalle ohjelmoidaan kontrolli infertiliteettipkl:lle 6-7 vkon kuluttua.
Pääsen jälkitarkastukseen minua hoitaneelle lääkärille ja hän lupasi minulle heti kuolleen sikiön ultratessaan, että apua saamme jos /kun sitä tarvitsemme.
Emme siis tipu jonon päähän ja joudu taas odottelemaan vuotta, ennenkuin pääsisimme jonkinlaisiin tutkimuksiin.
Jotenkin tuntuu siltä, että pääkoppani ei kestä sitä, että joutuisimme taas yrittämään ja yrittämään ja toivomaan ihmettä. Aion pyytää apua, olisin vaikka heti valmis inseminaatioon tms.
Painonpudotus olkoon suotuisa jälkitarkastukseen mennessä, makeat ovat pannassa (vaikka luulisi, että tässä tilassa sitä suklaata menisi) sillä tiedän, että oloni on entistä surkeampi jos mättään karkkia / sipsiä sisuksiini.
Vielä en uskalla sitä ääneen sanoa, mutta toivon hiljaa mielessäni.. kyllä tämä tästä. joku päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti