exät

Olen viimeaikoina ajatellut paljon asioita. Omaa avioliittoa, perhettämme, ihmisen kuolevaisuutta ja entistä elämääni.
Entiseen elämäänhän kuuluvat olennaisena osana myös exät, niin hyvässä kuin pahassakin.
Itse olen aina ajatellut niin, että ihmisen elämän varrelle pitää tulla tietty määrä epäonnistuneita ihmissuhteita, että tietää, milloin kyseessä on parisuhde, joka voisi onnistua ja kestää kuolemaan saakka. Minulla niitä epäonnistuneita riittää.

Elettyäni avioliittoelämää nyt jo useamman vuoden ajan, olen todennut, että olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja. Lähtenyt parisuhteista, joissa en ole nähnyt tulevaisuutta. Tai tulevaisuuden, mutta en sellaisena, kuin itse olen sen ajatellut.

Tällä hetkellä voisin olla Italiassa fanattisen urheilutoimittajan vaimona, keräten viinirypäleitä anopin viinitilalla. Todennäköisesti olisin vaimo myös Pohjois-Pohjanmaalla asuvalle maanviljelijälle, tai Tampereella asuvalle rokkarille- tai sitten olisin nykyisessä asuinpaikassani vaimona eräälle, josta piti tulla aviomieheni. Tämä viimeisin tapaus on henkilö, joka olisi mennyt naimisiin kanssani, jos olisin tahtonut samoin. En kuitenkaan tahtonut, vaikka mies oli maailman ihanin, luotettavin, kiltein ja uutterin. Kunnianhimoa löytyi enemmän kuin pienestä kylästä. Lisäksi hän oli atleetti ja fitnesstä harrastava. Ja on edelleenkin. Puhun imperfektissä sillä minulle häntä ei enää ole. Lähdin yhteisestä kodistamme ja kihlasormuksen kävin heittämässä mereen. Itkin parisuhteesta lähdettyäni monen monta kuukautta sitä, miksi elämä on niin epäoikeudenmukaista?

Miksi sitten jätin hänet kun kaikki oli niin ihanaa? olettehan kuulleet parisuhteista, mitkä ovat tuhoontuomittuja uskonnon vuoksi? Tämä oli sellainen. Mies oli uskovainen, mutta minä en. En ole ikinä ollut ateisti, enkä ole edelleenkän, mutta uskovaista minusta ei saa. Ei edes väkisin ja ei varsinkaan väkisin.
Anoppilaan olin aina tervetullut, siitäkin huolimatta, että aina välillä kiroilin. Olinhan heidän poikansa avopuoliso.
Anoppila sijaitsi parinsadan kilometrin päässä kotoamme joten siellä vietettiin aina sitten vähintään viikonloppu. Minua ahdisti olla siellä kun en voinut olla oma itseni. En voinut ottaa saunan jälkeen siideriä, sillä eiväthän uskovaiset käytä alkoholia. En voinut kirota kuin metsämies, jos veistin puukolla sormeeni.
En voinut katsella iltaisin televisioa, sillä sitä ei ollut.
Olin vankina pienessä maalaispitäjässä jossa ei ihan oikeasti ollut mitään muuta kuin pieni kyläkauppa.
Ajan myötä parisuhteessamme oleva kummitus, uskovaisuus, alkoi saamaan yhä suurempia mittasuhteita. Mies oli päättänyt jo teini-iässä säästää itseään avioliittoon. hieno homma ja kunnioitettava asia. Useamman kuukauden miettimisen jälkeen hän kuitenkin ajatteli, että naimisiinhan me nyt mennään kuitenkin, että mitäs siinä nyt jos vähän aikaistetaan "prosessia" ja kokeillaan, miltä kielletty hedelmä maistuu. Minullehan se sopi, mutta painokkaasti sanoin hänelle useaan otteeseen, että älä sitten soimaa itseäsi asiasta.
Monena iltana Raamattua luettuaan hän kuitenkin purskahti itkuun ja syynä oli aina sama, hän oli pettänyt lupauksensa Jumalalle. Voitteko ymmärtää miltä minusta tuntui??
Hän rukoili anteeksiantoa ja poti kuumottavaa häpeää siitä, mitä oli tehnyt.
En vain voinut jatkaa hänen kanssaan, vaikka elämä olisi taatusti ollut helppoa kaikin puolin- jos tämä uskontoasia olisi pyyhitty kartalta.
Hän ei voinut jatkaa ystävinä, näkemiseni olisi ollut liian suuri muistutus kaikesta tuskasta mitä hänelle aiheutin.
Hän löysi itselleen vaimon jonka kanssa pariutui ja sai lapsen, noin kaksi vuotta aikaisemmin, kuin mitä meidän lapsemme syntyi.
Olen iloinen hänen puolestaan ja omasta puolestani, vaikka tiedän, että suuria kyyneleitä on vuodatettu litroittain menneen vuosikymmenen aikana.

Enää en mieti, millaista elämäni olisi hänen kanssaan. Sen tiedän, että hän on varmasti hyvä isä- mutta raahaa lastaan pyhäkouluun- siitä minä en pidä. Mutta senhän te jo tiedättekin.

Olen valinnut oikein, rakastan aviomiestäni ja lapseni isää. Nyt ja iänkaikkisesti. Ei aamen.