Katsoin äsken dokumentin nimeltään Haaveissa tyttövauva.
Ohjelmassa oli perheitä, joissa oli lapsia monta, kaikki poikia. Nämä äidit ja isät halusivat vielä tytön.
Eräskin perhe, jossa poikia oli 4, toivoivat vielä tyttöä.
Ultrassa oli kauhea pettymys, kun sieltä paljastuikin poika. Mulle tuli niin paha mieli, että alkasin itkemään. Miten joku voi olla noin idiootti?? Ei suinkaan itketä ilosta, kun ultraaja sanoo että kaikki on vallan mainiosti, lapsella on kaikki kunnossa. Itketään sen takia kun se on poika! Ollaan niin helvetin surullisia kun TAAS tulee terve poika taloon...
Mietin tänään kun katselin keittiömme katossa riippuvaa isoa Lokki-valaisinta ja olohuoneessa palavia designvalaisimia.. että olisin teininä antanut mitä vaan että olisin saanut designiä kotiini, meillä kun ei kotona sitä ollut.
Olisin antanut mitä vaan, että olisin saanut tuollaisen auton kuin mikä minulla nyt on. Olisin antanut mitä vaan, että minulla olisi ollut varaa olla kotona kolme vuotta, ansaitsematta pennin jeniä, kun minulla on mies, joka on ahkera ja tienaa hyvin ja mahdollistaa kotona oloni.
Nyt minulla on kaikki, mitä aiemmin toivoin. Minulla on iso oma kotitalo, hieno auto, rahaa, hienot designkalusteet ja mm. Muumi-mukeja Vepsäläisen vitriini täynnä.
Mitä minulta puuttuu? -Toinen lapsi.
Antaisin heti pois kaiken designin ja autoni, tämän unelmatalonkin, jos vain saisin toisen lapsen.
Loppujen lopuksi sillä, mitä ihminen haalii ympärilleen, ei ole mitään tekemistä onnelliseksi tulemisen kanssa. Ainoastaan sillä, mitä sydän tuntee, on väliä. Minun sydämeni, sieluni, ruumiini ja ajatukseni haluavat toisen lapsen. Muuta en elämältä halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti