Jotain on kumminkin vuosien saatossa tapahtunut sellaista, mikä on tehnyt minusta eheämmän, voimakkaamman. Minulle ei ole elämässäni tapahtunut mitään isompia kriisejä, läheisiä on kuollut, mutta ei niin läheisiä, että niistä ei olisi päässyt yli. Henkilökohtaisena kriisinä suurin on ollut tuo keskeytynyt keskenmeno, enkä halua kokea sitä enää ikinä. Kukapa tosin haluaisi?
Minulla on ihana perhe. Mieheni on tukeni, seinäni, jota vasten voin nojata tilanteessa kuin tilanteessa. En jaksaisi tätä sekundäärisen lapsettomuuden taakkaa ilman häntä. Toki, jos ei häntä olisi kuvioissa, enhän lasta yrittäisikään. Olen onnellinen, että hän on siinä. Joka päivä, ikuisesti. Avioliittoa ajatellessamme olimme kumpikin varmoja siitä, että rakkaus kantaa ja kestää läpi elämän, aina kuolemaamme saakka. Samaa mieltä olemme edelleen.
Ymmärrän, että lapsettomuus hajottaa avioliittoja. Niin on käynyt lähipiirissäkin. Se on niin raskas taakka kannettavaksi, että ihmiset vaan kasvavat erilleen.
Meillä onneksi on jo tuo pieni päivänsäde, joka on hitsannut meitä entistä enemmän yhteen.
Jos mieheni sanoisi, että ei halua enää yrittää lasta, se olisi ok minulle. Olisin varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, tuollaisen pakkotilanteen mahdollisesti ilmettyä.
Yhteinen toiveemme on kuitenkin saada lapsellemme sisarus ja kun eilen kerroin miehelle paskoista ultrakuulumisista, että lyön hanskat tiskiin tämän kierron suhteen, hän kielsi jyrkästi ja illallahan me taas annoimme toisillemme läheisyyttä :)
Toinen ja suurin voimavarani on esikoisemme. Miten voisin kuvitella elämää ilman häntä? Hän on päivänsäteeni, aurinkoni, ilopillerini, tuo lievästi uhmainen palleroni! Kestän mitä vain, kun saan halata häntä ja saan pieneltä rakkaaltani pusuja ja silityksiä. Kun hän eilenkin tuli sanomaan minulle heipat, lähtiessäni ultraan, hän oli kovin utelias, mihin olen menossa. Kerroin, että isi tulee kotiin hänen kanssaan, kun menen lääkäriin. Huolestunut ilme kasvoillaan hän kysyi, "miksi äiti menee lääkäriin, onko äiti pipi?" Kerroin, että menen lääkäriin, koska olen ottanut yhtä lääkettä ja lääkäri haluaa katsoa kuvista, onko lääke tehonnut. Lapsi niin ilmaisi halunsa myös katsoa niitä kuvia :D Kun hän siinä roikkui kaulassani ja halasi, olin aivan eri fiiliksellä, kuin vielä muutama minuutti aikaisemmin- olin täynnä toivoa.
Keskenmenoa kärsiessäni sairaalassa, ajattelin unenhoureessa häntä ja sain yllättäviä voimia kahlata sen paskan läpi. Hän on minun aurinkoni, 2v8kk vanha.
 |
| Rakastan, ikuisesti. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti