Eilen illalla, kun sain pienokaisemme nukkumaan, istahdin sohvalle miehen viereen ja aloimme juttelemaan. Olin ihan itku kurkussa, kun olin lukenut lapsen huoneessa istuskellessani aivan käsittämämättömän surullisista asioista. Toinen oli seuraamastani blogista, missä oli tullut musertavia uutisia rakenneultrassa. Itkin ja mietin, miten tuollaisesta voi selvitä? Jos on kaksi vuotta yritetty lasta ja vihdoinkin lapsi ilmoittaa tulostaan ja sitten todetaan kromosomihäiriö? Mua ahdisti tämän odottavan äidin puolesta niin paljon! Toivon sydämestäni hänelle ja miehelleen voimia tarpoa kaikki tämä loka läpi, mitä heidän polulleen on sattunut... :´(
Toinen juttu mille vollotin, oli Laran tarina - voi Herran tähden mitä sitä voi sattua pienen ihmisen kohdalle... vetää niin hiljaiseksi.. Erityisesti surullista oli nähdä se kuva, missä pieni makaa hengityskoneessa jalat ja toinen käsi amputoituna ja kuvatekstissä kerrotaan, että Lara ei vielä tiedä että hänellä ei ole enää jalkoja... Voi pientä kultamurua.. miten tuollaista voi kukaan joutua läpikäymään....
Omat murheet tuntuvat aina niin pieniltä, kun tällaisia asioita lukee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti